Jokainen saa päättää onko seuraava tarina tosi. Olavinlinnan opas vei meidät petturuuden, silmittömän rakkauden ja rangaistuksen sfääreihin; otin vapauden dramatisoida tarinaa hiukan lisää. Tarinaa kerrottu alkuperäisessä muodossaan Olavinlinnan tutustumiskierroksella ainakin kesällä 2000.
 
Linnanneidon tapaus
Luku 1
1500-luvulla linna oli venäläisten piirittämänä ja koki kovia aikoja. Linnaa oli jo piiritetty kahdeksan kuukautta, mallastoimitukset katkenneet ja osa vararavinnoksi tarkoitetuista viherkasveistakin oli jo syöty salaattina aseöljyn kera. Vaikeista ajoista huolimatta Kaunis Linnanneito asteli isänsä linnanpihalla ja koki aikuistumisen pakottavia tarpeita sisällään. Rakkaus leiskui, hänen tunteensa kuohuivat, mutta Linnanneidon oli pidettävä ne lujasti sisällään. Hänen rakastettunsa ei ollut mikä tahansa Savonlinnan yöelämästä napattu vähätalon poika, jota olisikin voinut tapailla avoimesti joutumatta sitä sen enempää isälleen tai nuorisolehden ihmissuhdepalstalle selvittelemään. Linnanneidon rakastettu sattui olemaan kaukaa Volgalta, komea ja juuri upseeriopistosta valmistunut nuorukainen. Hän komensi kolmatta muonitusrykmenttiä nykyisen Savonlinnan leirintäalueen maaston kohdalla ja oli kuultu, että upseeri oli varsin suoriutunut erityisesti tikanheiton ja kuvioneulonnan opeissa. Pitkässä takissaan, nahkahousuissaan, permanentissaan, kevyessä päivämeikissä ja korkeine saappaineen hän asteli täyttämään Linnanneidon unelmat joka keskiviikkoilta. Tapaamiset olivat nopeita, ainakin upseerin valkoisen ratsun mielestä, joka jo meinasikin turhautua ainaiseen edestakaisin vatpomiseen. Koska Linnan piiritystä keski 24 tuntia vuorokaudessa ilman lakisääteisiä taukoja, Linnanneidon oli salaa lähdettävä linnasta, lahjottava nostosillan vartija keinoillansa ja tavattava upseeri ei kenenkään maalla nykyisen täpötäyden Olavinlinnan parkkipaikan laitamilla. Koska Linnanneito ja upseeri olivat täpösen täynnä koko piiritysleikkiä, vannoivat he elävänsä elämänsä loppuun asti yhdessä kunhan poliittinen ilmapiiri vähän hellittäisi linnan ympärillä. Siihen saakka he sopivat, että heidän suhteensa pidettäisiin visusti salassa ja sen ei annettaisi sotkea vallanpitäjien ideologioita.
Heidän lempensä sai rauhassa kiehua kuukausia, kunnes eräänä keskiviikkoiltana taas Linnanneito oli suunnistamassa portista ulos. Tällä kertaa portinvartijaa ei näkynytkään. Tarina kertoo, että juuri sinä iltana portinvartija oli lintsaamassa duunivuorostaan ja katselemassa TV:stä Kolumbuksen hektistä uuden mantereen löytämisen loppuratkaisua. Linnanneidon oli toimittava yksin, hän veti köydestä raskaan portin auki ja kuunvalon säde pilkahti linnan pihalle. Hänen tumma hahmonsa asteli nostosillan hydrauliikkasäätimille, katsoi nettisivuilta sen käyttöohjeet ja nostosilta laskeutui hiljaisen tasaisesti mantereelle. Linnanneito, rakastumisen valtaamassa tunnetilassa menettäen osittain loogisen ajattelukykynsä, juoksi vikkelästi sillan ylitse ja jätti asettamatta ajastimen, joka kääntäisi nostosillan takaisin. Linnanneito näkisi pian taas rakkaimpansa ja silloin kaikki muu maailmassa oli toisarvoisen tärkeää.
Luku 2
Venäläisen sukellusvene Kruskin kapteeni ei epäröinyt, hänen koko elämänsä oli valmennettu vain yhtä sotastrategista tilaisuutta varten. Nyt se oli hänen periskooppinsa linssin edessä, asiaa enemmän ajattelematta, täydellisen tunteettomana sotakoneena hän komensi joukkonsa nousemaan rantakalliolle ja hyökkäämään linnan portista sisään, sillä välin kun ensimmäinen panssaripataljoona vyöryisi siltaa pitkin aseinaan suomalaisille suunnatut väkiviinapullot ja uuden maailman houkutukset.
Onneksi Linnanherran luoma bonuspalkkausjärjestelmä piti linnan puolustajat valppaana. Primitiivisin asein, selvällä vähemmistöllä ja ansiokkaalla propagandajulistuksella he löivät urhokkaasti venäläiset hyökkääjät takaisin. Edes venäläisten lippulaiva, sukellusvene Krusk ei pystynyt laukaisemaan katapulttejaan, koska pitkään poikamiehenä viihtynyt perämies meni avaamaan hänelle osoitettuja salaperäisistä rakkauskirjeitä, jotka osoittautuivat viheliäisiksi makroviruksiksi sekoittaen sukellusveneen käyttöjärjestelmän.
Jylhä Olavinlinna siis pelastui ja vasta viidentenä päivänä rankan juhlinnan jälkeen joku sattui kysymään Linnanherralta kuinka ihmeessä portti ja laskusilta olivat jääneet auki. Heti seuraavana aamuna Linnanherra asetti arvostetun onnettomuusvaliokunnan selvittämään tapahtumaa. Kahden kuukauden, lukuisten valiokuntakäsittelyiden ja monien tutkimusryhmän sisäisten konfliktien jälkeen tuloksena oli kolme mappimetriä mietintöjä ja liitteitä. Tapahtumaillan työvuorolistojen todettiin joutuneen kadoksiin, eikä näin vuorossa ollutta portinvartijaa voitu nimetä eikä syytettä asettaa. Lisäselvitys todisti, että työvuorolistat oli pyyhkäisty tuuleen linnankeittiön ulkovessasta, koska pula oli jo ulottunut vessapaperiinkin.
Linnanneito seurasi turhautuneena, mutta vaieten tapahtumista. Hän näki iltapäivälehtien lööppien arvailut uusista syyllisistä ja valtavan huhumyllyn pyörivän jokaisen suulla, aina alimpien kerrosten elinkautisvankien seinäkirjoituksista, shamaanien näyistä, venäläisten piirittäjien propagandakirjeisiin ja savumerkkeihin. Linnanneito tiesi hyvin, että syy oli kokonaan hänen ja huhumylly vain ruokkisi itseään kääntäen ihmisten mielen pois tärkeimmistä asioista elämässä. Hän katsoi tuuleen, pyyhki kyyneleensä hameen helmaansa, hakeutui isänsä Linnanherran kantakapakkaan, jossa Linnanherra usein viihtyikin katsellen seuraten huippusuosittua visailusarjaa.

Luku 3

Linnanneito kertoi isälleen kaiken, mitään tunteita ja sanoja säästämättä. Hänen isänsä oli tunteeton byrokraatti, myöskin tytärtään kohtaan. Linnanherralle oli päivänselvää, jo imagosyistäkin, että Linnanneito oli yrittänyt kavaltaa Olavinlinnan ja antaa venäläisille tilaisuuden hyökätä sisään. Hän olikin jo epäillyt jotain tämän suuntaista, löytäessään kerran Linnanneidon peräkammarista radikaaleja vasemmistolaishenkisiä julkaisuja ja Kaj Chydeniuksen varhaisia runokokoelmia. Linnanherra oli pyytänyt tytärtään kerran liittymään partioliikkeeseenkin, mutta tämä kieltäytyi vedoten esperanto-opiskeluidensa aiheuttamiin kiireisiin.
Täten Linnanherra määräsi tyttärensä haudattavaksi elävältä linnan hautausmaalle, mutta luonnonsuojelijoiden kovasta vastustuksesta (koska Linnanneidolla oli amalgaanipaikkoja hampaissaan) ja hautausmaallekin levinneen suuruudenhullun maailmannäyttelyn  takia, ei Linnanneidon loppusijoituspaikaksi käynytkään hautausmaa. Linnan logistiikkapäällikkö ehdotti Linnanneitoa haudattavaksi elävältä sen sijaan linnan pihan muuriin melkein sen korkeimpaan kohtaan. Laajojen päästömittausten, lukuisten valiokuntakäsittelyiden ja viiden metrin mappirivin jälkeen näin päätettiinkin toimia.
Upseeristamme emme koskaan kuulleet mitään. Kertoivat käyneen niin, että tämä turhautuneena ruokkimaan aina nälkäistä piiritysrykmenttiä olisi aloittanut matemaattis-luonnontieteelliset opinnot Moskovan teknillisessä, päättänyt kerralla hankkia vähemmän tuulisemman ammatin ja lupautunut olla haksahtumatta enää aivottomiin huuhaa prinsessoihin. Korkeakoulun pääsykokeet olivat estäneet häntä ryhtymästä muutenkin riskillisiin Linnanneidon pelastamisyrityksiin hänen tuskallisissa hautajaisrituaalissa.
Kului kolme kesää, venäläisistä päästiin, linna vaihtoi omistajaa tasaiseen tahtiin, vankikellarin kosteusvaurioita ei saanut taltutetuksi Amsterdamista saakka kutsuttu experttikään, mutta legenda Linnanneidosta ja hänen hautapaikastaan elivät kiivaina linnan ja sen lähiseudun asukkaiden suussa. Kaapista löytynyt yhdentekevältä vaikuttanut kahdeksan hyllymetriä mappeja poltettiin eräänä hyisenä talvi-iltana saunan pesässä. Saunan löylyihin sei sitten lopulta kukaan ei kerennyt menemään, koska saunanlämmittäjä unohti laittaa siitä tiedonannon sisäisessä postinkulussa. Kerrotaan, että Linnanneidon hautapaikan kohdalta muurista ulos kasvoi sinä kesänä kaunis punainen pihlajapuu, joka sai ravintonsa suoraan Linnanneidon sydänverestä. Puun valkoiset kukat symbolisoivat sitä, että neito oli lopulta viaton ja punaiset pihlajanmarjat symbolisoivat niinikään neidon verta. Pihlaja kasvoi linnanpihan seinässä vielä 1950-luvulla, kunnes erään syysmyrskyisen yön jälkeen talonmiehen oli korjattava alaspudonneen pihlajan jäänteet linnanpihan maasta. Pihlajan jäänteet talonmies haravoi suureen jätesäkkiin, jonka roska-auto käväisi pikapikaa hakemassa seuraavana tiistaiaamuna.

Myöhäisemmät arkeologiset kaivaukset eivät koskaan löytäneet Linnanneidon luurankoa muurista, vaan ihmekös tuo, jos vampyyripihlaja on imenyt Linnanneidon maalliset jäänteet kuiviin, muuttaen legendan silkaksi hapeksi ja hiilidioksidiksi; maailmankaikkeuden ja uusien tarinoiden alkuaineiksi.

Sen pituinen se. Tarinalla opetuksensa, joten ei se Linnanneidon elämä ihan hukkaan mennyt.

--

Utrecht 12.09.2000 -JO