Johdatukseksi.

Sometimes it's a little better to travel than to arrive.
 

Lähteminen on kaiketi yksi elämän perusasioita, ainakin jos ovat sen merkityksen löytää. Luonnollisesti emme voi aina pysyä samassa paikassa, on liikuttava ja löydettävä uutta. Jätettävä asioita taakse, annettava sijaa uusille. Helposti vain liikkeemme rutinoituvat samoiksi ympyröiksi ja kuljeskellaan tuttuja ja turvallisia polkuja, tallaten omia jälkiä. Lähteminen, se mitä nyt tässä tarkoitan, on askel siitä pois, sivuraiteelle ja uusille tutkimattomille poluille. Tarkoituksena tässä löytää jotakin sellaista mikä arkipäivän askareiltamme jää helposti peittoon. Todellista kokemista vailla rutiininomaista puurtamista. Tosiasiahan on, että tässä maailmassa on paljon meille annettavaa, jos vain uskallamme avata silmämme hyväksymme ottamaan sen vastaan ja kokeilla itseämme. Tämä voisi vain rikastuttaa elämäämme, joka kaikki on jossain muualla tai josta todella elämme vain murto-osan.

Tämän vuotinen moottoripyöräreissu suuntautui Saimaan seuduille ja lopulta oli osaltani pisin mitä olin tehnyt. Edellisvuotiset matkat olivat toteutettu Ilkan kanssa toiseen suuntaan Suomea, nyt toinen puoli mp-kerhoa oli rauhaa turvaamassa Bosniassa. Törmättyäni Pasiin Madridissa pääsimme samalle aaltopituudelle mp-kesäreissun tärkeydestä.

Olin viettänyt suurimman osan menneestä vuodesta ulkomailla ja tämän takia olin kiinnostunut kokemaan jotain perinteistä järvi-Suomea. Sille osaa antaa nyt enemmän arvoa Hollannin maisemalliselle mitään sanomattomuudelle. Pasi oli ehdottanut suunnaksi Puumalaa ja siitä edespäin. Hän oli moottoripyöränsä kanssa ollut samalla suunnalla aiemminkin, mutta se ei häntä haitannut. Hänellä sama perusajatus tämän reissaamisen kanssa: tärkeintä lähteminen. Päätimme jo heinäkuun alussa, että ottaisimme suunnaksi tämän. Pois kaupungista, kulttuurimaisemaa, uusia teitä, tien päällä taas; keepin’ the wheels turning.

Tarkoitus oli lähteä jo heinäkuun puolella, mutta sää- ja työolosuhteet eivät antaneet tähän myöden. Lykkääntyi tämä toisenkin kerran ja oli vähällä kolmannenkin. Emme kuitenkaan saaneet jäädä odottamaan parempia aikoja, hetkeenhän on tartuttava.

Aluksi Pasin matkamukaelma, jonka jälkeen kertomus osaltani. Liitteessä varustelistat, kuluja ja ruutuvihkoon raavittu karttapahanen. Moottorit käyntiin!

- Jyrki

MOOTTORIPYÖRÄPÄIVÄKIRJA - Pasi
 

Perjantaina 7.8. kello 13 soi puhelin. Jykä soittaa. Reissu ottaa näköjään lunta tupaan. Jykällä edellisilta mökillä hollantilaisten kanssa venyi pitkälle perjantaihin ja suunniteltu lähtö klo 14.00 ei onnistukaan. Minä vähän olinkin varautunut tällaiseen. En enää viitsi siirtää lähtöä, kun sitä on jo siirretty pariin otteeseen pitkin kesää ja vapaapäiväkin tuli otettua ihan aikaista lähtöä ajatellen. Jykä totesi, että jos sitä lähtisi tulemaan lauantaina perässä. Mikäs siinä. En vain jaksanut uskoa, että siitä tulisi mitään. Minulle itse asiassa ihan sama, minä lähden jokatapauksessa.

Eli eikun menoksi. Kamat vaan pyörän päälle kiinni; teltta käärittynä makuualustan sisään ja se paketti Adidas-laukun päälle minisuksesta tutun kiinnitysremmin ja laukun omien kantohihnojen kanssa tehdyn virityksen avulla. Ja se sitten kiinni matkustajan paikalle parilla mustekalalla. Ja paikoillaan pysyy! Ainakin aiemmin on pysynyt. Lisäksi otan tankkilaukun, kun en viitsi tunkea kaikkea Adidas-kassiin, varsinkin sellaista tavaraa, jota voisi tarvita matkan aikana. Onpahan ainakin kartat kätevässä paikassa. Tankkilaukun kumiset kiinnitysremmit ovat nähneet parhaat päivänsä mutta toivottavasti kestävät tämän reissun. Ja reppu vielä selkään, niin tilanpuute ei ainakaan ala kummittelemaan.

Mitähän puuttuu? Tuntuu, että tavaraa on aika vähän mutta kun sitä kasaa alkaa tarkemmin tutkailemaan niin on sitä ja vähän ylimääräistäkin. Turhaa miettiä, nyt menoksi. Pyöränkin tankkasin jo torstaina, joten pysähtyä ihan heti ei tarvitse. Pyörä on muutenkin huollettu, takarengas juuri vaihdettu ja ketjut voideltu. Kawasaki GPX 750 on valmiina lähtöön, niin kuin minäkin. Lähden liikkeelle ja suuntaan kohti Porvoota.

Ajan Porvooseen suorinta ja nopeinta reittiä eli moottoritietä. Pikkuteitäkin pääsisi mutta olen ajanut niitä niin monta kertaa, etteivät ne tunnu tällä erää niin houkuttelevilta. Varsinainen reissu alkaakin Porvoon jälkeen, kun pääsee teille, joilla ei ole juurikaan ajellut. Parempi ajaa rauhallisesti, uudenkarhea takarengas kun ei ole parhaiten pitävä ja tavaroiden pysymisestä takapenkillä kovissa nopeuksissa ei ole kokemuksia. Silti nopeus pyörii 130-140 km/h:n välissä. Pyörä tuntuukin tavallista vakaammalta; takarengasta vaihdettaessa kävikin ilmi, että olin pitkään ajanut liian alhaisilla rengaspaineilla. Heti kun paineet nostettiin kohdalleen, vakavoitui meno. Tuntui vähän nololta liikkeessä, kun asia kävi ilmi...

Porvooseen en pysähdy. Ajan kylläkin läpi ja sen jälkeen käännyn tielle numero 1601 kohden Myrskylää. Käytössäni olevassa kartassa tien numero on 160 mutta se on kartan painamisen jälkeen muuttunut. Paikallisia pikkuteitä. Olisikin oikeastaan aika tylsää ajaa jatkuvasti jotain moottoritietä tai suurta valtatietä paitsi jos on kiire. Varsinkin viikonloppuruuhkassa ajaminen on hermoja repivää vaikka moottoripyörällä ohittaminen on helppoa, tosin jonoon palaaminen 7 ohitetun auton jälkeen on hieman hankalaa, kun nopeutta on 160 km/h... Nyt reissu vasta alkaa! Tie on kapea, mutkainen ja mäkinen ja kaiken lisäksi hyväkuntoinen. Harmi vain, että eteen sattuu etelä-korealaista valmistetta oleva maasturi, joka jarruttelee ajamistani juuri ärsyttävästi, vaikka auto näyttää olevan varustettu Mersun koneella. Roikun aikani sen perässä ja missaan muutaman mukavan mutkan, kunnes ohituspaikka avautuu.

Maasturin ohitettuani olen saanut ajaa rauhassa. Tai onhan pari autoa eteen osunut mutta niistä olen päässyt heti ohi. Tie on ollut koko ajan sellainen, kuin sen pitääkin: mutkainen, vähäliikenteinen ja hyväkuntoinen paikallistie. Pikkuteitä moottoripyörällä kierrellessä tuntuu ihmeelliseltä väite, että Suomen tiestö olisi huonokuntoista. Ja paskat! No, ehkä tien huono kunto ei korostu kaksipyöräisellä vai tarkoitetaanko huonokuntoisuudella mutkaisuutta?

Myrskylässä käännyn oikealle tielle numero 1731. Tien numero on tietenkin muuttunut, kartassa se on 173 ja jos oikein näin, nyt se on 1731. En jaksa tuijotella jokaista tienvarsikylttiä, sillä kartan mukaan muita vaihtoehtoja ei ole. Kartan mukaan tie vie Artjärvelle, eli seuraavaksi sinne. Tie muuttuu vähän suoremmaksi mutta vastapainoksi saan ensituntumaa järvi-Suomeen. Sitähän tältä reissulta on tultu hakemaan! Itse asiassa Myrskylän ja Artjärven välisestä 15 km:n matkasta miltei puolet taittuu järvien rantoja seuraten, välillä aivan rannassa, välillä hieman kauempana. Ohitan Artjärven ja käännyn taas oikealle. Tie on edelleen 1731 ja seuraava isompi paikka tulee olemaan Kausala, vaikka näin Helsinki -keskeisestä näkökulmasta se on pikkuinen tuppukylä. Olisihan minulla tuttuja Kausalasta mutta sisarukset Tiina ja Tanja asustavat molemmat Helsingissä ja sitäpaitsi Tiina on juuri näinä päivinä tulossa Ameriikasta parin vuoden seikkailulta.

No, tämä seikkailu jatkuu ja ohitan Kausalan sen kummempia ihmettelemättä. Seuraavaksi hipaistaan Kuusankoskea. En taaskaan halua ajaa isoa tietä, vaan kierrän Urajärven kautta. Tie ei ole mitenkään erikoinen. Jatkan matkaa Kuusankoskelle ja Voikkaalle. Aikani etsittyäni löydän tien numero 3662, joka lopulta muuttuu 368:ksi. Tämähän on hauska tie! Mieletön tunne ajaa pieni pätkä mutkaista, lehtipuiden varjostamaa tietä. Täällä on satanut jokin aika sitten, ilma on niin raikas ja täynnä tuoksuja! Vähän harmittaa, etten malttanut pysähtyä ikuistamaan tuota pätkää filmille mutta fiilistä ei kuitenkaan pysty millään tallettamaan paperille. Puusto vaihtuu hoidettuun havumetsään mutta tie jatkuu mutkaisena. Läheisellä Vekaranjärven varuskunnalla taitaa olla vaikutusta tiestön kuntoon, sen verran hyvässä kunnossa se on. Vastaan tuleekin muutama auto täynnä varusmiehiä ja vauhdista päätellen kiire on pois... Itse varuskunta on tie nro 369 varressa, jolle itsekin käännyn. Matkan varrella nappaan kuvan työkaverilleni paikasta nimeltä Kuutinlahti mutta senkin kuvan olisi voinut jättää ottamatta. Varuskunnan portille on ihan pakko pysähtyä ja ottaa pakollinen kuva, kuvakulmista viis veisaten. Ja eikun eteenpäin, kohden Tuohikottia.

Vilkku päälle ja vasempaan, Kouvolan ja Mikkelin väliselle tielle. Eipä ole juurikaan nähtävää. No, muutama järvi vilahtelee tien molemmin puolin mutta siinä kaikki. Pikkuteitä pitkin ei oikein voi ajaa, sillä niitä ei yksinkertaisesti ole. Olisihan sitä voinut kiertää vaikka Mäntyharjun kautta mutta kilsoja olisi huomattavasti enemmän ja tämän reissun päätarkoitus on ajaa Saimaa ympäri. Siis tällä erää mahdollisimman nopeasti eteenpäin. Seuraava etappi on Ristiina 80 kilometrin päässä.

Ja Ristiinan Shellille perinteiseen malliin tankkaamaan. Viimeksi kun kävin täällä, minä ja minun Eurocard -kortti saimme kylmää kyytiä: "Meitä on kielletty ottamasta tätä korttia vastaan", kuului tyly kommentti. Onneksi tällä kertaa on pankkikortti ja ongelmia ei ole. Eikä automaatti ainakaan toistaiseksi kykene kovin henkevään keskusteluun. Tankkiin mahtui 12,7 litraa 98E:tä ja markkoja operaatio nieli 64. Vielä ei olisi ollut tarvetta tankata mutta parempi näin. Pyörin vähän aikaa Ristiinan keskustassa. Ihan mukavia maisemia, kun kylä on rakennettu niemeen. Mutta matka jatkuu.

Vähän aikaa harhailtuani löydän tien numero 4321. Se alkaa kohtuullisen kokoisena paikallistienä mutta muuttuu muutaman kilometrin kuluttua aidoksi hiekkatieksi. Oikein perinteistä maalaismaisemaa; tie mutkittelee metsän siimeksessä, peltojen keskellä ja maatilojen navetan kulmilla voi morjestaa laitumella laiduntavia lehmiä. Teen kertaalleen äkkipysähdyksen ja ikuistan maisemaa parhaani mukaan filmille, vaikka aika turhaahan se on; fiilistä ei voi vangita.

Hiekkatie päättyy ja aika suunnata Anttolan kautta Puumalaan. Tätä tietä olen odottanut! Hyväkuntoinen, tosin melko liikennöity tie, jonka varrelta maisemat ovat kuin suoraan jostain järvi-Suomen matkailuesitteestä. Varsinkin, kun juuri ennen Pistohiekkaa tie sujahtaa ulos metsästä aivan järven pintaan pengerretylle tielle. Tällaista ei muualta Suomesta löydy! Yksinkertaisesti mahtavaa! Kiipeän matkan varrella olevan levähdyspisteen maisematorniin ihailemaan maisemia. Yritän kuvata mutta luovun yrityksestä, sillä paperikuva tekisi vääryyttä näille komeille maisemille. Palaan takaisin pyöräni luo ja jatkan matkaa.

Puumalan mutkassa.

Pistohiekan jälkeen tie muuttuu yksitoikkosemmaksi, suhteellisen nopeaksi tieksi. Onneksi matkaa ei ole jäljellä kuin muutama kilometri. Ajan ensin Puumalan keskustaan katsastamaan paikan ja sitten Koskenselän leirintäalueelle, joka sijaitsee 3 kilometrin päässä keskustasta. Parkkeeraan vastaanottotiskiä vastapäätä ja menen selvittämään pakolliset kuviot, eli täytän leirintäkortin ja maksan 40 markan leirintämaksun. Vastaanottovirkailija naurahraa, kun totean että ruuhkaa ei ilmeisesti ole. Tosiaankin, elokuun alku ei ole suurta sesonkia, sillä alue on lähes tyhjä. Muutama ulkomaalainen on sentään alueella. Ja nyt minä.

Uskomatonta, kuinka vaikeaksi osaankaan telttapaikan valinnan tehdä. Päätin, että teltta laitetaan rannan puolelle ja mahdollisimman rantaan. Okei. Sitten mihin kohtaan? Tässä olisi mukavan tasaista mutta oho, kauheat veden valumajäljet. Eli jos yöllä sataa, niin tämä kohta on märkä ja kunnolla. Mitens sitten tämä? Ei, liikaa

muurahaisia, kävelevät vielä telttaan. Aikani pompoteltuani itseäni päätän laittaa teltan siihen paikkaan, mihin alunperin olin sitä suunniteltu. Ensivaikutelmaa kannattaa siis uskoa.

Itse teltan pystytys menee rutiinilla muutamassa minuutissa. Onhan tämä tehty jo 20-30 kertaa. Haltin teltta on muutenkin osoittautunut oivaksi ostokseksi, eikä tarvitse edes erillistä sadesuojaa, ei ainakaan ennen monsuunisateita. Telttaa pystyttäessä suorastaan pistää silmään, ettei alueella ole juurikaan muita kuin saksalaisia turisteja. Ach ja! No, eihän minua haittaa.

Puumala. Ihan kiva paikka, ainakin käydä. Keskusta on pieni ja paikallinen nuoriso tulee nopeasti tutuksi, kun he palloilevat edestakaisin pientä pääkatua. Kauppoja on jokaista mahdollista merkkiä. Minä valikoin Siwan siitä sen sisä-Suomen suurimman sillan (?) kupeesta. Ostoslista on äärimmäisen perinteinen: jugurttia riisipiirakkaa, banaania, prinssinakkeja, perunasalaattia jne. Yhdestä en tälläkään kertaa tingi, nimittäin Safari -keksipaketista. Siitä suklaisesta. Sitä olen joka kerta ostanut, kun olen ollut pyörällä ja teltalla liikkeellä. Rahaa paloi vajaat 50 markkaa. Sitten takaisin leirintäalueelle.

Harmi, leirintäalueella ei ole pientä takkaa tai muuta tulisijaa, vain yksi iso "takkakellari." En todellakaan viitsi alkaa virittämään siihen tulta, vaan tyydyn kylmiin nakkeihin. Makunautinnosta tietenkin joutuu hieman tinkimään… No, ainakin maisemat lämmittävät mieltä. Olen aina pitänyt järvimaisemista ja veden äärellä olemisesta. Se on vain jotenkin rauhoittavaa.

Syötyäni alan tarkastelemaan karttaa ja suunnittelemaan lauantaista reittiä. Klo 21:n aikoihin eräs kaverini Sonja soittaa ja koittaa komentaa bileisiin; kauppiksesta valmistunut kaverini Tapsa on tullut Englannista viikoksi Suomeen ja tapausta juhlistetaan suomalaiseen tapaan kostealla tapaamisella. Totean Sonjan pettymykseksi olevani Puumalassa, joten pippalointi jää tällä kertaa väliin. Vähän myöhemmin tulee puhelu, jota totta puhuen en odottanut. Soittaja on Jykä. Jykä toteaa, että hän lähtee aikaisin aamulla ajamaan kohti Puumalaa. Okei, mikäs siinä. Oli jätkää tainnut jäädä harmittamaan, ettei päässyt ajoissa lähtemään. Tervetuloa! Nyt voikin sitten kääriytyä makuupussiin.

Suunnaksi mikä?

 

Herään tai pikemminkin nousen klo 9.00 aikoihin. Yö ei mennyt parhaalla mahdollisella tavalla. Minun on aina vaikeaa nukkua ensimmäistä yötä teltassa ja alueella olleet saksalaiset eivät sitä ainakaan aluksi helpottaneet. Paikallisessa vietetty ilta oli kirvoittanut saksalaisten kielet ja juttu kulki vähän aikaa sangen lennokkaasti. Puheensorina laantui kuitenkin aika nopeasti. Saan heti viestin, kun laitan puhelimeni päälle. Jykältä tuli viesti, että matkalla ollaan. Oho, ylläri kuitenkin! Jätkä on tosiaankin tulossa! Syön pikaisesti aamupalaa, eli sitä samaa mihin illalla jäin; nakkeja ja perunasalaattia. Ei kovin hyvin mene… Tapan aikaa palloilemalla leirintäalueella. Hieman ennen klo 11:sta kuulen tutuksi käyneen prätkän äänen;: sehän on Jykä. Jätkä oli ajanut yli 300 kilsaa suht yhtäsoittoa ja lähtenyt ennen klo 6:tta liikkeelle! Onhan se vähän ryytyneen näköinen… Aika teko, sanon minä.

Hoidettuamme pakolliset valokuvaus yms. operaatiot, aloin pakata kamojani. Pakkaus ei kestä montaa minuuttia ja ennen 12:sta me olemme jo valmiita lähtemään. Jykällä on matkan aikana iskenyt pikkuinen nälkä ja se päätettiin eliminoida Puumalan keskustassa tutun Siwan avulla. Parisiin piiras ei ilmeistä päätellen ollut paras valinta…ostettu mikä ostettu. Puumala on Jykän osalta nopeasti nähty ja kun minullakaan ei ole enää mitään nähtävää, päätimme yhteistuumin lähteä kohti seuraavaa etappia Varkautta.

Yllä: Lautallani seilaan alla päättömän matkan.

Vaikka Jykä oli ajanut jo koko aamun, niin tahtia se ei tuntunut haittaavan. Hän painoi heti kärkeen ja miltei katosi horisonttiin. Intoa täynnä. Minulla ei ollut niin kiire, joten tulin hieman rauhallisemmin perässä. Minä olin lomalla ja lomalla ei ole kiire. Halusin käydä kuvaamassa erään pikkukosken ennen varsinaista päivän reissun aloittamista. Kuvaksen hoidettuamme pääsimme matkaan.

Puumala halkaistu

Tie numero 434 on aivan loistava moottoripyörätie. Mutkia, korkeusvaihteluita ja lisäksi hyväkuntoinen ja liikennettäkin sopivan vähän. Nopeuttakaan ei tarvinnut olla yli nopeusrajoitusten, ainakaan paljon… Ainoastaan mukana olleet tavarat haittasivat ajotunnelmaa, mutta vain vähän. Ajelufiilis nousi väkisinkin. Sovimme Jykän kanssa, että jos tulee pysähtymisen aihetta, esimerkiksi jotakin kuvaamisen arvoista, niin siitä vaan. Tällä alkupätkällä niitä ei tullut, joten ajettiin suht suoraan Sulkavalle. Soutuja ei tällä kertaa ollut, emmekä viitsineet mennä katsomaan erästä muinaista linnoitustakaan, kun sinne olisi saanut kävellä vielä aika tovin. Tien varressa olleessa viitoituskyltissä taisivat etäisyydet olla pikkuisen väärin, jos oli uskominen omien pyöriemme mittareihin. Ja päästyämme viimein paikalle, karvas totuus vaadittavasta kävelystä paljastui… Ei kiitos. Eteenpäin.

Jatkoimme tietä numero 437. Oli satanut jokin aika sitten. Eihän se mitään haitannut mutta reitiksi Rantasalmelle tulimme valinneeksi hiekkatien… Menoa se ei hidastanut, nopeus pysyi lähes koko ajan 80 kilometrin hujakoilla ja Jykä luonnollisesti kärjessä. Tie oli hyväkuntoinen, ei kuoppia eikä sortumia, ja leveä, mutta se kuran määrä. Hiekkatiessä on aina kyllä kunnon maalainen meininki. Ihan kuin olisi jossain kaukana, ainakin näin etelä-suomalaisesta näkökulmasta. No, hiekkatie loppui aikanaan ja päästiin (jouduttiin?) takaisin asvaltille. Fillarit oli aika kokeneen näköisiä…

Rantasalmen ohitimme miltei pysähtymättä. Kaikkiin pitäjiin ei ollut aikaa, sillä tarkoituksenamme oli päästä Punkaharjulle lauantain aikana. Rantasalmen näkemättä jättäminen ei suurta surua herättänyt ja jatkoimme kohti Varkautta ainoaa tievaihtoehtoa (464) pitkin. Jykällä oli edelleen vauhti päällä ja hän katosikin välillä horisonttiin. Minä en halunnut pitää samanlaista kiirettä ja mieluummin "varmistelin", että kortti säilyisi aina kotiin asti. Ensimmäistä kertaa tämän reissun aikana taivaalle alkoi kasaantua sellaisia pilviä, joista oli aistittavissa "kosteita hetkiä." Tämä epäilys täyttyikin ja päätin pysähtyä sadetamineisiin sonnistautumista varten. Jykä ei tätä huomannut, vaan painoi tyytyväisenä jossain kaukana edessä. En ehtinyt ajaa kovinkaan montaa kilometriä, kun näin Jykän parkissa tien vieressä. Jykä viittoili ja ohjasi minut pikkuisen maantiekahvilan pihaan. Sade oli yltynyt ja nyt olikin hyvä sauma pitää pikkuinen kahvitauko.

Vaikka oli vasta varhainen iltapäivä, paikalliset lomamökkeilijät ja kylähullut olivat vallanneet kahvilan terassin ja perisuomalaiseen tapaan alkoholilla oli osuutta asiaan. Seura ja jutut olivat suoraan verrannollisia nautittuun siiderimäärän… Kulutimme aikaa kahvilan pitäjän kanssa rupatellen ja tämä osoittautuikin varsinaiseksi suomenkiertäjäksi, ainakin omien puheidensa mukaan. Ja kun liikuimme moottoripyörillä, niin tottakai seurueesta "löytyi" entinen motoristi, jonka juttuja "kuuntelimme" tovin. No, aikamme kuunneltuamme päätimme jatkaa reissua vaikka sade ei ollut vielä loppunut, laantunut kylläkin. Pari kilometriä ajettuamme saavutimmekin kuuropilven rajan.

Varkaus. Aivan turha kaupunki. Tästä se maantiekahvilan pitäjä oli meitä varottanut. "Jos haluatte menoa, menkää Savonlinnaan." Kutakuinkin näin hän asian ilmaisi. Oli suorastaan omituisen hiljaista, vaikka lauantai-iltapäivää elettiin. Kaupungissa oli viinijuhlat mutta ei se siltä näyttänyt. Tai sitten koko kaupunki oli niissä teltoissa. Jäätelöäkään ei löytynyt Jykän harmiksi. Totesimme yhteen ääneen: "Täältä on päästävä pois!" Näin varmaan ajattelee jokainen varkauslainen… Halusimme kuitenkin tukea kaupungin taloutta ja tankkasimme Nesteen asemalla. Tankkiiin meni reilut 11 litraa ja rahaa operaatio nieli 74 markkaa. Ja taas me mentiin!

Varkaus oli pohjoisin piste reissullamme. Nyt suuntasimme kaakkoon ja kohti Savonlinnaa. Reitiksi valitsimme Kangaslammen kautta ja Haukiveden pohjoispuolelta kulkevan pikkutien. Nyt alkoi Saimaan kierto! Tie on tyypillinen tämän seudun tie. Välillä mennään metsän keskellä, välillä mutkitellaan ja välillä mennään aivan vedenrajassa. Kivaa! Jykälle sattui uusi kokemus, sillä matkalle oli lossi. Harmi vain, että varmaankin kaikki lossit tullaan vaihtamaan typeriin siltoihin ja tämä tiekulttuurin muoto tulee katoamaan. Kulkeminen tietty helpottuu ja nopeutuu mutta… Ainakin Jykälle hauska kokemus ja enhän minäkään ole paljoa losseilla vesistöjä ylitellyt. Aikansa kutakin ja rantauduimme takaisin maanpäälle. Kohta ollaan Savonlinnassa.

Ajellessamme kohti Savonlinnaa, tarkkailin taivasta koko ajan. Pilvet näyttivät siltä, että jos alle olisi jääty, niin silloin olisi kastuttu ja kunnolla. Toistaiseksi sateet olivat jääneet pariin pieneen kuuroon ja varsinkin perjantaina oli ollut oikein mukava sää. Lämpöä tietenkin olisi voinut olla enemmän. Edellisen kerran, kun olin reissussa elokuussa 1996, säät eivät olisi voineet olla paremmat. Lämpöä riitti eikä sateesta ollut tietoakaan. Mutta nyt turha kitistä, sää oli kuitenkin ihan hyvä. Sään takia tätä reissua ei muutenkaan tehty. Savonlinnaan tullessamme paistoi aurinko ja päätimme mennä samantien syömään. Valitsimme ruokailupaikaksi kiinalaisen ravintolan aivan keskustassa. Ruoka oli syötävää, ei mitään erikoista mutta eipä ollut hintaistakaan. Ja ulkona auringonpaisteessa oli mukavaa syödä. Ateriaa maksaessa tuli sellainen fiilis, että maksu taisi mennä "lyhentämättömänä" kassan ohi, mutta meitähän se ei juurikaan liikauttanut. Halusimme vielä lisäjälkiruokaa ja siirsimme pyörämme lähimmän jäätelökioskin viereen ja ihmettelimme juuri aluillaan olevaa paikallisten teinien pakollista illanviettomuotoa: pillurallia. Kiva, että oli "hauskaa."

Kun Savonlinnassa oltiin, pakollinen kuvauskohde oli tietenkin eräs linna… Kiertelimme ja kaartelimme aikamme etsien parhaita kuvakulmia ja ikuistimme linnan paperille. Minulla tosin on jo useampi kuva, joten en jaksanut päätäni tällä kertaa vaivata. Jykällä homma oli hiukan eri ja kamera surisi… avustin tietenkin parhaan kykyni mukaan. Savonlinna tuli nähtyä ja lähdimme ajelemaan kohti Punkaharjua, reissumme kohokohtaa. Alkuun matka takkusi kivasti sillä lähdimme väärään suuntaan. No, 180 astetta ja toiseen suuntaan ja jo alkoi Punkaharju lähentyä!

Savon ylpeyttä linnan muodossa

Punkaharjulla on kertakaikkiaan upeat maisemat! Tätä fiilistä on tultu hakemaan; Suomea parhaimmillaan! Tie kulkee aivan veden rajassa kapeaa pengertä pitkin. Ja ilmakin oli juuri sateen jäljiltä raikas ja valo peilasi tyyntä vedenpintaa vasten. Mielettömän hienoa! Lisäksi itse harju on vailla vertaa, ainakin Suomessa. No, meillä on mökin liepeillä Lopella vastaavanlainen tie mutta pienemmässä mittakaavassa… Harjun päällä kulkeva tie on kerrassaan upea. Räpsimme kuvia pitkin tienvarsia mutta eihän sitä paperille pysty ikuistamaan. Ei ainakaan minun taidoilla. Onneksi tänne voi palata koska vaan ottamaan fiilikset uusiksi ja sen tulen varmasti tekemään. Palloilimme hetken aikaa eestaas, kunnes päätimme vetäytyä leirintäalueelle yöpymään.

Telttapaikan valinta oli toisaalta helppoa mutta toisaalta vaikeaa. Leirintäalue oli saanut osansa sateista ja suurin osa nurmikenttää oli veden vallassa. Onneksi minun ei tarvinnut itse päättää paikkaa, se olisi kestänyt taas ikuisuuden. Pähkäiltyämme ja kierreltyämme tuokion löysimme "optimaalisen" paikan ja hetken kuluttua teltta olikin jo pystyssä. Minä halusin päästä suihkuun, kun uimaan en enää viitsinyt mennä ja Jykä paineli leirintäalueen kauppaan hakemaan iltapalaa: Koffia ja makkaraa, mitäs muuta.

Grillikatoksessa ollut perhe taisi katsoa meitä hieman paheksuen, kun tupsahdimme paikalle pullot kolisten. Konflikteja ei syntynyt ja makkarat saatiin kypsymään grilliin. Valmistumista odotellessa katselimme toukokuiselta Madridin reissulta otettuja kuvia ja naukkailimme samalla Jykän mukanaan tuomaa kermalikööriä sivistyyneesti korkillinen kerrallaan. Kokeilimme myös "eksperimentaalista" valokuvausta teemana "makkaran sietämätön odotus." Makkaran odotus palkittiin aikanaan ja suuri makunautinto kohtasi etsijänsä. Katoksessa vierähti mukava tovi ja sen jälkeen olikin aika vetäytyä makuupussiin odottamaan huomista Sommer Tour ´98 -finaaliseikkailupäivää.
 

Sunnuntai. Reissun viimeinen päivä. Tällä kertaa nukuin jopa hyvin. Edellisyöltä oli tainnut jäädä univelkaa kun nukuttua tuli melkein klo 10:een. Jykä heräili samoihin aikoihin. Vähän aikaa kieriskeltyämme makuupusseissamme vääntäydyimme ylös. Ensi töiksemme päätimme mennä aamu-uinnille. Ei muuta kuin simmarit jalkaan ja menoksi. Vesi oli hiukkasen viileää mutta se ei hidastanut. Emmekä olleet edes ainoita, jotka olivat uskaltautuneet veteen. Kovin pitkäksi aikaa emme jääneet luttamaan, vaan palailimme kuivattelemaan (lämmittelemään…) teltalle.

Sillä välin, kun Jykä meni aamutoimille ja ostamaan aamupalaa itselleen, aloin pakkaamaan kamojani, jotta päästäisiin ajoissa matkaan. Pakkaaminen, kuten aina, oli rutiinia ja kamat olikin nopeasti kasassa. Jykä taisi vähän ihmetellä nopeuttani, sillä teltta oli puoliksi purettu, kun Jykä oli saapui. No, loputkin kamat kasaan ja tien päälle. Mitäs sitä aikailemaan, varsinkin kun Jykä halusi ehtiä takaisin Helsinkiin ennen saunavuoronsa alkamista ja ajateltu paluureitti ei ollut niitä suorimpia. Ennen puolta päivää olimmekin valmiita lähtemään.

Ennen varsinaista lähtöä ajoimme vielä kertaalleen harjulla kulkevan tien, vähän niinkuin fiilisten nostamiseksi ja muistuttamiseksi siitä, miten kaunis maa Suomi oikein on. Hienompaa tietä saa hakea! No, aikansa kutakin ja eteenpäin. Tievalinnat tulivat olemaan paikkapaikoin aika kuivia, ainakin mitä tulee ajofiilikseen. 6-tie tuli aika tutuksi. Koska halusimme käväistä Suomen mantereen kaakkoisimmassa kolkassa, ajoimme aikaa säästääksemme 6-tietä pitkän tovin. Matkalle sattui metka patsaspuisto, jonka tietenkin kävimme katsastamassa. Patsaita oli satoja ja kaikki olivat yhden miehen kätten töitä! Oli siinä ollut muovailemista. Ihmeteltyämme hetken ja valotettuamme jonkin kuvan kameroistamme jatkoimme taas eteenpäin.

Rautjärven jälkeen päätimme kääntyä pienemmälle tielle (nro 399) aivan itärajan pintaan. Huomattavasti mukavampaa kuin ajaa tylsän suoraa valtatietä. Vihdoinkin mutkia. Sää ei ollut niin hyvä kuin lauantaina, pieniä sadekuuroja tuli vähän väliä mutta onneksi ei suurempia. Tie oli kuitenkin koko ajan kostea ja äärimmäisiä ajosuorituksia ei tällä(kään) kertaa nähty. Tämän pikkuisen sivutielenkin jälkeen palasimme takaisin 6-tielle hieman ennen Imatraa, muita vaihtoehtoja kun ei ollut.

Ruokolahden vain ohitimme, vaikka olisihan sitä voinut mennä katsomaan, josko siellä olisikin löytynyt leijonia… Ollako leijonia vai ei? No, tämä kysymys jäi edelleen auki. Jatkoimme Imatralle, jonka normaali ja pakollinen nähtävyys, Imatran koski ja voimalaitos siinä kupeessa kuului luonnollisesti kohteisiimme. Parkkipaikalla huomioni kiinnittyi hollantilaisten asuntoautojen paljouteen. Mikäs invaasio oli oikein kyseessä? Jykähän olisi voinut käväistä asiaa kysymässä "sujuvalla" flaaminkielen taidollaan mutta se jäi tekemättä. Ihme juttu ja suorastaan vähän häpeällistäkin oli se, että en ollut aiemmin käynyt täällä. Tulihan paikattua sekin aukko sivistyksessäni. Pähkäilimme ja palloilimme vähän aikaa alueella mutta jätimme väliin kierroksen voimalaitoksessa. Kello tikitti ja suuntasimme kohti Lappeenrantaa, josta kääntyisimme etelään.

Minulla alkoi aamupalan puute tuntua ja Jykäkin alkoi nälkä kurnia. Tankkauksen yhteydessä päätimme syödä "suurten nautintojen gourmet -aterian" Kauppakadun Kesoilin baarissa Lappeenrannassa. Tankkiin upposi 14.6 litraa 98E:tä ja se kustanti 86 markkaa. Oma ruokatankkaus maksoi siinä 50 mk. Normaali huoltoasemaleike. Kyllähän sítä mieluummin söi kuin selkäänsä otti. Aterioinnin aikana taivas repesi ja vettä tuli yli tarpeiden. Sää olikin päivän mittaan sitä lupaillut. Pyörät jäivät sateeseen emmekä viitsineet lähteä niitä siirtämään. Olisi kuitenkin kannattanut, sillä tankkilaukkuni päästi vettä sisään. Laukussa olleet kuvat eivät siitä yhtään tykänneet ja ne olivat aika säälittävän näköisiä. Lopulta sade loppui ja pääsin kuivailemaan kuviani. Ruokailupysähdys veikin oletettua enemmän aikaa, kun sade kesti ja kesti. Halusin vielä kuivailla kuvia pelastaakseni edes muutaman niistä ja sekin vei yllättävän paljon aikaa. Kello oli jo melkein 16 kun pääsimme taas matkaan. No, eteenpäin ja vauhdilla.

Suunnatessamme kohti Vaalimaata sateli vähän väliä. Tällä kertaa ei enää voinut puhua tihkusateesta. Taivaalla olleet pilvet antoivat juuri sitä, miltä ne näyttivät: vettä, eikä niin vähän. Fiilis oli loppujen lopuksi kaikesta kurjuudestaan huolimatta ihan hyvä. Minussahan tunnetusti on masokistin vikaa ja sateessa ajamisessa on oma hohtonsa, kun sade ropisee ajopukua ja kypärän visiiriä päin. Jos sade pääsee puvun sisäpuolelle, niin hauskuus täytyy määritellä uudelleen… Mutta niinkuin ennen reissua olimme uskotelleet itsellemme, tälle reissulle lähdimme maisemien emmekä sään takia. Ainakin hyvä perustelu? Ihmettelin siinä matkan varrella, kun Jykä yritteli ohittaa edessä kulkevaa autoa. Ajattelin, että mies tuli aina viime hetkillä toisiin ajatuksiin mutta jälkeenpäin kävikin ilmi, että ohi ei yksinkertaisesti päässyt, kun moottori alkoi yskimään nopeutta lisättäessä. Jykän Yamaha ei nähtävästi tykännyt kosteista olosuhteista. Ihme, kun minulla ei ollut minkäännäköisiä ongelmia. Myönnettäköön, että sää oli paikkapaikoin todella kostea ja tällaisilla keleillä kuljetaan korkeintaan autolla, jos silläkään. No, Jykän täytyi vain tyytyä rauhallisempaan tahtiin. Sikäli lujempaa olisi voinut ajaa, sillä tällä Lappeenrannan ja Vaalimaan välillä ei ollut yhtään mitään nähtävää mutta perille pääsee näinkin.

Vaalimaalla tietenkin kävimme kuvailemassa raja-aseman, täällä asti kun olimme. Raja oli nopeasti nähty ja kun Venäjälle emme nyt halunneet, suuntasimme Virolahdelle, josta pääsisimme käymään maamme mantereen koillisimpaan kolkkaan. Tie sinne kävi koko ajan pienemmäksi ja pienemmäksi. Päällystetty se tie kuitenkin oli, sillä tien päässä löytyi Hurpun rajavartioasema tarkkailemassa vastarannalla näkyvää Äiti-Venäjää. Pakollisen (mutta kielletetyn…) kuvaustauon jälkeen polkaisemme mopomme jälleen käyntiin ja lähdimme kohti Haminaa.

Pienen ja kuraisen hiekkatien jälkeen käännyimme vasempaan, tielle numero 351. Tämä museotie on taas pala moottoripyöräilyn syvintä ajatusta, jyrkkiä mutkia ja korkeusvaihteluita. Jopa normaalinopeuksia ajettaessa saa tehdä töitä tiellä pysyäkseen. Nyt piti varoa tavallista enemmän, kun tienpinta oli märkä ja vettä satoi aika-ajoin lisää mutta hauskaa se silti oli. Tällaisia teitä pitäisi olla enemmän! Me molemmat taidettiin olla aika fiiliksissä… Minun piti välillä pysähtyä kiskomaan sadesuojia hanskoihini, mutta yläkerta ei oikein osannut päättää saataako vaiko ei. Tämä 30 kilometrin mittainen tienpätkä loppui aikanaan, niinkuin kaikki kiva muutenkin, ja päädyimme Haminaan.

Hamina on ihan kiva pikku kaupunki, käväistä. Asua en haluaisi. Palloilimme ristiin rastiin ympäri keskustaa ja lopulta parkkeerasimme raatihuoneen edustalle. Jykä halusi kahvia. Mies taisi olla pikkuisen märkä. Minä taas oli ihan kuiva hanskoja lukuunottamatta, joten valikoin jäätelön läheisestä kioskista. Sää oli selkeytynyt ja aurinkokin taisi pilkahdella pilvien lomasta. Aika tavalla tyypillistä suomalaista säätä. Välillä tulee kunnolla vettä ja välillä paistaa aurinko. No, sehän ei meitä haitannut. Kello alkoi olla sen verran paljon, että halusimme jatkaa paluumatkaamme.

Haminan ja Porvoon välillä ei ole juurikaan tievaihtoehtoja, iso valtatie vain. Paluuajankohtamme sattui sopivasti ruuhka-aikaan ja lisäksi sateen ja välillä paistaneen vasta-auringon yhdistelmä ei ole mukavin yhdistelmä. Aika tuskaista ajamista, kun ei näe kunnolla eteensä. Jykän Jammun kone jatkoi pätkintäänsä mutta eteenpäin päästiin, tosin ohitukset kannatti unohtaa.

Vaikka kello oli jo aika paljon, kun saavuimme Porvooseen, päätimme kuitenkin pysähtyä. Olihan kyseessä reissun viimeinen kaupunki. Porvoo on ehdottomasti pysähtymisen arvoinen pikku kaupunki. Etenkin vanha puoli on todella hieno. Vanhoja puutaloja, kapeita kujia ja kivipäällysteisiä teitä. Porvoossa voisi viettää enemmänkin aikaa mutta ei nyt. Ja olenhan minä Porvoossa jo useasti vieraillutkin. Tosin tällä pysähtyminen venyi oletettua pitemmäksi (normaalia?), kun kuvatessamme erästä pientä kujaa, läheisestä kuppilasta tuli ulos tarjoilija kuvausapua tarjoamaan. No, mikäs siinä. Menimme molemmat poseeraamaan ja tarjoilija hoiti ikuistamisen. Eikä siinä vielä kaikki. Tarjoilija kutsui meidät vielä pullakahville talon tarjotessa ja ekonomiopiskelijoina meitä ei tarvinnut kahdesti houkutella. Kahvila taisi olla menossa kiinni ja päivän leivonnaisista piti päästä eroon. Meidän asukokonaisuudet eivät tainneet aivan parhaimmalla tavalla istua paikan atmosfääriin, minulle kun tuli sellainen vaikutelma, että paikka oli Porvoon trendikkäimpiä… No, hetken aikaa mutusteltuamme päätimme lähteä viimeiselle etapille kohti Helsinkiä.

Reitiksi valitsimme vanhan Porvoontien. Kysyin Jykältä josko hän olisi halunnut puikkelehtia vielä pitkin pikkuteitä mutta ressukka oli ihan märkä ja kylmissään. Päätettiin siis ajaa suorinta tietä takaisin. Fiilis oli kuitenkin ihan hyvä. Pikkuisen vaisusti alkanut reissu parani selvästi loppua kohden ja olisihan sitä voinut vielä jatkaakin. Sunnuntai kärsi sateesta, vaikka miten oli puhuttu, että sää ei ratkaise reissua. Pikkuisen yllätyksen sain hieman ennen Helsinkiä, kun pyöräni nopeusmittari päätti lopettaa toimintansa. Tulihan minullekin joku toimintahäiriö. Pysähdyin varmuudeksi selvittelemään syytä ja syylliseksi osoittautui katkennut vaijeri. Ei siis syytä huoleen. Olipahan yksi tarkkailtava kohde vähemmän, kun nopeus säädettiin "tunteella"… Saavuttuamme itä-Helsinkiin emme enää pysähtyneet tarinoimaan, vaan kurvasimme kumpainenkin omiin suuntiimme, kun sen aika tuli. Reissu veteli viimeisiään.

Home, sweet home. Onhan se kiva palata kotiinkiin, vaikka kotiväki ei ollutkaan parvekkeella vilkuttamassa. Enää minua odotti tavaroiden purku, joka on aina oma tarinansa. Kokonaisuudessaan kilometrejä kertyi noin 1100 ja pelimarkkoja paloi noin 500. Aivan inhimillistä. Ja eihän tätä rahaa säästääkseen tehty. Matkailu avartaa ja se on aina hauskaa. Ensi vuonna uudestaan!

Kirjoituksia. Jyrki. Perjantai.

Itseasiassa startin piti jo olla perjantai-iltapäivästä klo 14, mutta mökkireissu hollantilaisten kanssa venyi kuitenkin aina puoleenpäivään ja muita pakottavia kiireitä ilmeni. En voinut pidätellä Pasia, joka halusi pysyä sovitussa aikataulussa ja ehtiä Puumalaan jo siksi illaksi. Pahoittelin ja sanoin ajavani hänet kiinni lauantaina; ei oikein uskonut siihen. Olin tosi vaiheessa lähdön kanssa, mutta halusin valmistella ja pakata huolella, joten katsoin parhaaksi lähteä aikaisin aamusta. Pasi teki ihan oikein, kun lähti yksinään. Miksi antaa tällaisen tilaisuuden mennä ohitse ihan sen takia jos toinen ei mukaan pääsekään? Olihan järjestänyt lomat ja valmistautunut. Menoks vaan, perästä tullaan usko pois. Reissut voi kyllä toteuttaa yksinkin, ehkä se antaa enemmän vapautta kun saa mennä haluamaansa suuntaan itse, etsiä sekä päätellä vastauksia ja sisältöä maailmasta. Kokemukset kyllä rikkaampia jakaa useamman kanssa.

Pakkasin satulalaukut illalla, vahasin saappaat ja tarkistin varustuksen perjantaina. Kävin tutusta valkuvapuljusta keskustasta ostamassa mustavalkofilmiä ja Valtsusta evästystä. Soitin iltayhdeksältä Pasille, hän oli leiriytynyt Puumalaan, sovimme tapaavamme siellä lauantaiaamusta yhdeltätoista. Herätyskellon asetin soittamaan 4:45, edessä koko pitkä päivä sarastuksesta asti. Yeah, kesästä saa nauttia sen koko mitalla.

Lauantai.

"Lähde tyynesti hälyn ja melun keskellä ja tunne mikä rauha kätkeytyy hiljaisuuteen.".
 

Tuskin olisi ollut helpompi herätä sinä aamuna. Kummasti motivoi matkalle lähteminen heräämään. Jos olisi pitänyt töihin tai luennolle herätä niin vaikeaa toki olisi ollut. Ainahan se näin on kun jotain erilaista tapahtuu. Emmekö voisi sitten tehdä jokaisesta aamustamme sellaisia että heräisimme siihen innostuneena ja täynnä energiaa? Suurin osa elämämme aamuista on pakonomaista heräämistä toisten saneleman rytmin mukaista. Tästä nyt poikkeus ja olin todella energiaa täynnä.

Kello 5:45. Astelin alas autohalliin, sidoin satulalaukut kiinni, kypärä päähän ja konetta käyntiin. Kaarsin hallista ramppia pitkin ulos tyhjälle tielle. Yö oli jo alkanut kääntyä päiväksi. Puolipilvistä, vielä ei satanut. Joku palaili ravintolareissultaan. Tankkasin Pasilan Teboililla ja suuntasin Porvoon moottoritielle. Tuuli ajoi edelläni, kun jätin heräävän kaupungin taakseni. Tie oli kostea yön sateen jäljiltä, pidin reipasta 100-120 km/h vauhtia yllä. Nahkasaappaat, 2 pitkähihaista paitaa, ajohanskat coretex-asu ja kypärähuppu pitivät viiman ja kosteuden loitolla. Melun vaimensi korvatulpilla, hyräilin mielessäni Don Huonojen sanoituksia "Hyvää yötä ja huomenta, ehdit myöhemmin nukkua…". Laulu muistutti myös "unelmasta" ja siitä kiinni pitämisestä. En voinut välttyä ajatukselta, että tämä olisi yksi niistä joita talvenaikana pyörinyt mielessäni ja halunnut toteuttaa. Nyt sitä mentiin.

Selkään en halunnut reppua ottaa rasittamaan niskaa ja hartioita, jotka jo muutenkin olivat kovilla ajamisesta. Sade kasteli Porvoon kohdalla ja harvoista edelläajavista autoista roiskui vettä päälleni. Ei haitannut, satulalaukuissa matkatavarani olivat pakatut muovipusseihin, myöskin kamera, GSM ja lompakko taskussani. Viihdytin itseäni poukkoilemalla molemmilla kaistoilla.

Pidin silmällä ajotien reunoja hirvien takia. Törmäykset ja ulosajot yleensäkin ovat hyvin turmiollisia moottoripyörällä. Muita vaaratekijöitä törmäysten lisäksi ovat väärä tilannenopeus, pyörän huono kunto, ulosajot ja m-pyörän näkymättömyys muille tielleliikkujille. Tottakai, riskit ovat kovat tässä matkustusmuodossa ja niitä on pyrittävä vähentämään. "Hullua, tuleva invalidi…" olen kuullut sanottavan – mikä saa minut kuitenkin ryhtymään tähän? "Ajaisit ulos tieltä ja vaikka säilyisitkin hengissä, saattaisit jäädä lepikkoon kitumaan pitkäksi aikaa eikä sinua sieltä kukaan löydä!" Kaikella tietysti hintansa, mutta vaaran mahdollisuus pieni. Kaikella alkunsa ja loppunsa, se on vain hyväksyttävä. Yhtään onnettomuutta en ole kohdannut viiden ajokauden jälkeen. Lähteminen on riski ja mahdollisuus.

Käy, näe, koe,
Kuuntele hiljaisuutta
Pieni on suurta.

Moottoripyöräily sinänsä on enemmän kuin matkustuskeino. Voimme istua autossa, junassa sulkien itsemme eristettyyn tilaan lasin ja teräksen taakse, sulkien itsemme pois siitä ympäröivästä tilasta jossa elämme. Pelkäämmekö jotain? Kaipaammeko turvallisuutta, mukavuutta? Tietysti yritämme hallita ympäröivää, silti emme voi sen vaikutusta unohtaa. Moottoripyöräilyssä imemme itseemme ympäröivän, muutumme osaksi sitä, lopulta annamme sen ottaa meistä, ikäänkuin muotoutuen ympäröivään todellisuuteen löytäen tasapainon ulkoisen kanssa. Sen ulkoisen, joka kuitenkin koskettaa meitä. Fyysinen kosketus ympäristöön, vaikkapa kiihdytyksissä, kaarteissa, ajoviimassa, raikkaassa ilmassa, antaa enemmän, antaa meidän tuntea että olemme vain pieni osa kokonaisuutta, eikä se anna meille oikeutta hallita liikaa. Löydämme tasapainon ja tulemme… vahvemmiksi; voin hallita ja ymmärtää itseäni enemmän. Emme ole yksin tien päällä, vaan katkeamattomin sitein luonnon ja yhteiskunnan yhteydessä. Elämä maailmassa sen kaikissa ilmenemismuodoissa on harmoninen kokonaisuus. Loukkaukset luontoa kohtaan koituvat yksityisen ihmisen olemassaolon vahingoksi.

Elämääni on enemmän käsissäni, kun pitelen moottoripyörää. Vain pieni virheliike ohjaustangosta, liian voimakas jarrutus tai liian luja vauhti kaarteessa, saa tuntemaan että elämä on haurasta, hiuskarvan varassa. Tällöin saa myös tunteen, että minä pystyn hallitsemaan elämääni, kulkuani, olen siitä vastuussa, ja pystyn minimoimaan ulkoisten tekijöiden, kuten huonon tuurin tai muilla tielläliikkujien, tuottamaa riskiä. Tämä tietysti vaatii kokemusta emmekä koskaan voi sulkea pois näitä tekijöitä. Yksilöinä jokainen ihminen on vastuussa omasta elämästään, omasta onnestaan tai epäonnistumisestaan muovaten elämänsä omien voimavarojensa mukaan.

Ensimmäinen pysähdys Porvoon moottoritiellä. Nappasin kuvan lahdenpoukamasta, purjevene, aamu-usvaa. Tihkusadetta, tankkiautot kiihdyttävät Nesteen jalostamolta. Liljendal ja Shell, lisäsin ilmanpainetta kuorman takia ja tarkistin sen kiinnityksen. Paiskasin tekstiviestin Ilkalle ilmoittaen Kerhon mp-kesäretken alkaneen. Muistutus menneistä, kokemuksesta, jossa hän olisi nyt mukana, jos olisi täällä, sekä tietysti tärkeimmästä: menossa ollaan.

Koska sähköinen varatankille vaihtaja on rikki, on Yamahan tankkausväli melkoisen lyhyt. Tankkiin mahtuu 9,5 litraa tarkoittaen 160-170 kilometrin ajoa tankillisella maantiellä. Tein toisen tankkauksen Valkealan Essolla. Ostin purukumia, rentouttavaa jauhaa ajossa, ja laitoin lotot kehiin. Voitot ohjasin suoraan tililleni, josta ne sitten hyvään tarkoitukseen käytettäisiin. Tekstiviesti Pasille missä olen, tiesin hänen olevan nukkumassa makoisasti teltassa. Samalla tämä olisi voinut olla viesti asiasta myöhemmin kiinnostuneelle, viesti että olin saavuttanut ainakin puolenvälin siitä minne minun kerrottiin lähtevän. Valkealan Esso muistutti minua intin maastokuorma-autoajoista ja kahvilla vitkutteluista. Kenelläpä kiire takaisin kasarmille. Lopulta sieltä lähtiessämme ostimme kaljat juuri täältä - taisi olla riemuisaa helmikuuta 1995.

Vekaranjärven liittymä vasemmalle. "Minne helvettiin meitä viedään, jonnekin metsän keskelle kauas kaikesta?", muistan jonkun bussin eturivissä sanoneen, kun olimme kääntyneet Saigonin tielle. Pysähdyin tähän, moni muu olisi tästä ohi ajanut, vaan tässä paikassa jotain muistorikasta. Palasin ajassa taaksepäin, hetkeen, jossa olimme menossa Vekaranjärven riemuparantolaan. Maaliskuu ja 1994, muistoja ja määränpää epäselvä. Ehkä parempi niin sillä hetkellä, kun ei tiennyt mihin joutuu. Loppujen lopuksi pidän armeijakokemustani hyvänä, good times, bad times. Äärimmäisiä olosuhteita, vallan väärinkäyttöä. Kanantappoa, neljä viikkoa ilman suihkua. Opimme kestämään, luopumaan itsestäänselvyyksistä, ymmärtämään ettei se aina ole niin. Käänteentekevä liittymä siirtyi hetkestä ikuisuuteen napattuani itseni vuoksi valokuvan tästä risteyksestä. Täytyypä käväistä joskus siellä askeettisessa Sotkussa.

Aurinko oli korkeammalla kuin sinä aamuna koskaan. Tihkusateet poissa. Laitoin aurinkolasit jossain vaiheessa päähän, välillä pysähdyin valokuvatakseni tai tutkimaan karttaa. Maasto muuttui yhä mäkisemmäksi, järvet ja lammet kunnioittivat tiellä kulkijaa kauneudellaan. Yhdessä kohtaa tien vieressä oli autoja, kolme oikealla, yksi vasemmalla levähdyspaikalla. Ryhmä kalastajia oli ennättänyt apajille hyvissä ajoin, ennen aamu yhdeksää. Useimmat ihmiset kaupungissa vielä nukkuvat, niinkuin minäkin, jos olisin perjantai-illan normaalitapojani noudattanut. Oliko näille kalastajille tärkeintä saalis vai aamupäivän koskemattomuus? Virittelin kameran aidan päälle ja itselaukaisu ikuisti järvimaiseman ja huppupäisen motoristin.

Kypärää päähän, visiiri kiinni. Se sulkee minut yksinäisyyteen, omien ajatuksien maailmaan. Vapaa-aikana yritämme paeta huolia ja murheitamme, mutta tämähän tuo vain saa niitä pohtimaan mikäli meillä sellaisia on. Kelaan asioita, yritän selvittää ajatuksiani, mikä on ihan suotava asia. Ajaminen antaakin tilaisuuden keskittyä ajatuksiin ja samalla matka taittuu eteenpäin. Välillä tuntuu, että olen unohtanut kaiken ympäröivän, olen niin ajatuksissani, että ajamisen rutiinit – käännökset, kiihdytykset, jarrutukset – sujuvat luonnostaan, rutiinilla ajattelematta, huomaamatta jossain taustalla. Silloin ajatukset liitävät keskittyneenä olennaiseen, olivat ne sitten huolia-murheita, elämän syvyyksien pohdintaa tai mietintää miten toimia tai olisi pitänyt silloin joskus toimia. Suljettuamme itsemme pois ulkoisista vaikutteista, ymmärrämme tässä että moottoripyöräilyn arvo ei pelkästään itsessään ole toiminnan tavoite, matkustuksen lisäksi se on askelma kohti korkeampia tavoitteita, sellaisia jotka ajavat meitä ajattelemaan elämäämme enemmän. Lopulta moottoripyöräily kääntyykin hyväksi stressinhoidoksi, rentouttavaa latautumista. On vain hyväksi viettää aikaa oman itsensä kanssa, poissa arjen kiireestä, poissa sellaisten ihmisten luota, jotka vaativat sinulta jotakin. Tämä helpottaa arkielämän jännityksiä ja auttaa pääsemään kosketuksiin oikean todellisuuden kanssa.

Liikennettä ei ollut juuri paljoakaan. Ajoin rajoituksia kovempaa. Jos joku sattui eteeni, ohitus kävi nopeasti moottoripyörän ketteryydellä. Joskus ohituksessa jään auton rinnalle hetkeksi, sitten nopea kiihdytys pienellä ranneliikkeellä ohitse. Kaipa sitä vähän huomiota haluaa.

Matkan teko voidaan katsoa alkavan jo ennen varsinaista liikkeellelähtöä. Pyörän kunto varmistetaan, renkaat, ilmanpaineet, öljy, polttoaineen kulutuksen seuranta, vaijerit.. kun kaikki on kunnossa voi luottaa pyöräänsä ja kaiken pitäisi sujua hallitusti. Pyörän tunteminen edellyttää myös sen oikean käytöksen havainnointia, millainen on oikea käyntiääni, mikä ratina on asiallista jne. Nämä oireilut voivat aiheuttaa matkan keskeyttämisen. Moottoripyörän kunnossapito ehkäisee ikäviä matkankeskeytyksiä, tekee matkanteon nautinnollisemmaksi ja huolettomammaksi. Kaiken saamme tehtyä paremmin siihen valmistautumalla, voimme keskittyä pääasiaan enemmän. Vaikka näillä uudehkoilla japsipyörillä se käytännön kunnossapidon taito jääkin usein vähemmälle. Bensaa vaan tankkiin ja matka jatkuu.

Mäntyharjun liittyvät jäivät vasemmalle, kun jatkoin kohti Mikkeliä. Tuskin enää löytäisin isäni synnyintontille enää, kävin siellä hänen kanssaan joskus nuorempana. Itse taloa ei tainnut enää olla, ehkä perustukset. Ympärillä niittyä, joka joskus ollut elintärkeää viljelymaata. Ladosta löysimme jotain maataloustyökaluja. Jännittävä hetki hänelle silloin, kävellä mailla ja mannuilla missä itse nuoruudessaan vaikuttanut. Saattaisi olla, että joskus yrittäisin etsiä sitä paikkaa huvin vuoksi, kartat varmaankin saisin sediltäni. Isästäni tuskin enää apua tähän olisi. Ajattelin häntä ja hänen mennyttä vaellustaan täällä. Mietin taas, että kaikkea aikansa, kukin oman aikansa täällä. Mutta se jatkuu muualla, ei tällä muuten mitään tarkoitusta olisi.

Tutkin karttaa Ristiinassa, joko tästä pitäisi kääntyä, jännittävää olisi tuollekin pikkutielle kääntyä, pois valtaväyliltä. Jatkoin silti vielä kantatietä. En halunnut ajaa Mikkeliin asti, vaan valitsin ohitustieksi pienemmän tien kääntyen kohti Puumalaa. Minusta täydelliset ajonautinnot löytyvät mutkaisilta ja mäkisiltä metsäteiltä. Tietysti tällaisella custompyörällä. Asfaltointi antaa mahdollisuuden reippaaseen vauhtiin, soratiellä en uskalla päästellä 70 km/h kovempaa. Pienillä mutkaisilla metsäpätkillä ympäristö tulee vieläkin lähemmäksi ja ovat usein uusia kokemattomia reittejä tietämättä mitä seuraavan mutkan takaa paljastuu. Valitsemani tie muuttui soratieksi kohta. Jylhää kuusikkoa, maalaistaloja peltoineen. Avasin kypärän visiirin ja annoin ilmavirran painautua kasvoilleni, aurinkolasit suojasivat kiusallisilta hyönteisiltä, mutta ilmanvastus sai silmäni vuotamaan. En välittänyt, vaan annoin auringon lämmittää.

Takaisin valtatielle. Mikkeli – Lappeenranta. Maisema muuttui komeammaksi, järvet ja pieniä saaria. Saavun Pistohiekalle, tätä edeltävä tienosuus varmasti Suomen vaikuttavampia: tie vaeltaa kapeissa salmissa, ylittää sillan, astuu saarelle, missä levähdyspaikka. Siihen pyörä parkkiin, kahvila oli juuri avautumassa. Tätä paikkaa kovasti kuvattu Suomen matkailuesitteisiin, eikä ihme, niistä minullekin mielikuva tästä ja kipinä päästä tänne Puumalaan. Kapusin alas laiturille, otin mustavalkokameralla kuvan, maisemia tallentui myös värifilmille. Minusta mv-kuviin saa tietyissä tilanteissa enemmän fiilistä, tämä nyt tällainen kokeiluprojekti. Kannoin mukana kahta kameraa, compactikameraa värivalotuksella ja isompaa, faijan vanhaa järjestelmää jossa mv-filmi. Pari tekstiviestiä Sinkkuklubin aamuun, olin jättäytynyt paitsi riennoista eilisiltana ja missannut kokouksen. Nyt olin mieluummin täällä kuin kotona makaamassa. Kiipeän paikan korkeammalle kohdalle tingittyäni aamiaiseksi kahvin ja sämpylän, eilisenä se maistui vielä ihan hyvältä. Katselen paikkaa vartin verran vielä. Autoileva perhe rääkyvine kakaroineen saapuu paikalle samalla, kun laitan pyörää käyntiin. Kyllä ovat kivoja nuo koko perheen kesäiset automatkat.

Ajan reitin päähän, teen u-käännöksen ja katsastan kivisaaret, lahdenpoukamat ja niemenkärjet myös toisesta suunnasta. Samainen seurue levähdyspaikalta osuu eteeni, ihmettelevät varmaan mitä täällä vielä pyörin. Kakrujen naamat liimautuvat ikkunaan kun ohitan. Pysähdys ja pari valokuvaa lisää, tajusin kuitenkin ettei tätäkään voisi filmille ikuistaan. Jotkut asiat ovat vain koettava.

Lopulta, ohi matkojen pitkien, saavutin Koskenniemen leirintäalueen missä meidän oli määrä tavata. Kello oli 10.30, puoli tuntia ennen laskelmoitua aikaa. Ajoin portista sisään, vieno alamäki edessä. Pasi tupsahti ulos huoltorakennuksesta, ensimmäinen määränpää tavoitettu. Tästä alkaisi reissun toistaiseksi suun-nittelematon osuus.

Pyörä parkissa Pasin teltan luona, hänen GPX:n vieressä. Ajopuku hiostaa kun on paikallaan, heitän pyörän päälle. Vaihdamme kuulumisia ja tutkimme karttaa. Pasilla matka tänne sujunut ongelmitta ajonautintoa hakien niinikään pikkuteiden kautta. Syön omenaa ja teen ensimmäisiä muistiinpanoja ajomatkasta ja aatoksista. Suurimmaksi osaksi matkakertomus on tehty matkan jälkeen, ensin vihkoon. Tätäkin kohtaa kirjoitan kannettavalla PC:llä syyskuussa Hollannissa, tapahtumat on helppo muistaa kun muistelee kronologisesti tapahtumia eteenpäin. Sillähän tavoin muistimme toimii. Valokuvat ja kartta toimivat myös muistuttajina.

Tekstiä ei varsinaisesti suunnata kenellekään muulle paitsi tekijöille. Kirjoittaminen itsessään suoristaa ja selkeyttää asiat. Jos joku tästä kiinnostuu niin toivotaan, että tällä olisi sitten jotain annettavaa myös hänelle. Jätän paljon jää kerrottavaksi rivien välistä, tämän kirjoituksen tarkoitus siis henkilökohtainen, jättää muistiinpanot, joiden arvo sellaisenaan nousee vain kasvaa vuosien saatossa. Tarkoitus tällä myös toimia "opaskirjana" tuleville matkoille, kuinka laadukkaiksi voimme viettämämme hetket muuttaa… tai yrittää tehdä ne ensikerralla vieläkin paremmiksi tätä kirjoitusta hyödyntäen.

Pasi purkaa leirinsä, autan pakkaamisessa. Hän oli saapunut tänne eilisiltana ja ottanut relasti. Pasi investoinut hyvään telttaan, nopea kasata ja purkaa. Huomaan muutenkin Pasin systemaattisen inventaarion varusteidensa suhteen. Ei ihan ensi kertaa reissussa. Nostan hattua, vain oleellinen tärkeää ja sitten lisäksi pieniä mukavuustavaroita, jokainen tavara löytää merkityksensä ja paikkansa. Logistiikka kohdillaan. On kovin vähän sellaista, mitä me tarvitsemme, ja sitäkin ilman tulemme toimeen. Turhan roinan hävittäminen ympäriltämme on todellakin vapauttavaa. Kiinnymme vain tavaraan ympärillämme, pidämme joitakin asioita itsestäänselvyyksinä, mutta jos kyseenalaistaisimme tavaran tarpeellisuuden sen poistaminen saattaisi merkitä vähemmän huolta ja vaivaa mutta enemmän aikaa ja elämänlaatua. Moottoripyöräillessä minimoimme tietysti tavaramäärän ja toteutamme tätä jaloa aatetta. Kamat nopsaan pakattu ja taas mennään.

Pasin tankkilaukku funktionaalinen, hänen kantamansa selkäreppu kyllä kävisi minun olkapäilleni. Kuormaviritykset ja ajopukua päälle. Pasi haluaa ajaa vähän matkaa takaisin päin kuvatakseen. Sovimme näin ja jätämme Koskenniemen taaksemme. Seuraava varsinainen pysähdys Puumalan kirkolla, kaipaan lounasta ja tankkausta, ennen suurempia päämääriä.

Ajaminen kahdestaan on mieluisaa, annan Pasin ajaa edellä yrittäen pitää sopivaa välimatkaa häneen. Silti ero kuroutuu yhteen nopeasti, Pasi pitää samaa ajonopeutta, mutta itse en malta pysyä aloillani, vaan päästelen kovempaa.

Puumala City. Valtava maantiesilta halkaisee kyläpahasen kymmenien metrien korkeudessa. Aikamoinen nähtävyys, rikkoo kuitenkin järvimaiseman, vaikka onhan silta logistisesti ihan tarpeen. Sillan varjossa tankkaan ja ostan Siwasta vastenmielisen jauhelihapiirakan ja kummallista banaanilimsaa. Avaajaa ei nyt osu käsiin eikä Savon pojillakaan sitä ollut, turvaudun roskiksen kulmaan. Laskimme Pasin kanssa, että ehtisimme Varkauteen saakka tänään ja siitä vielä Punkaharjulle Saimaan toista puolta pitkin. Matkareitti alkoi hahmottua, Varkaudessa ei ensikädeltä mikään erityinen houkutellut muuta kuin, että se sopi reitille.

Matka taittui, tie muuttui soratieksi ja sade kasteli. Aurinko paistoi jossain edessä. Kromi peittyi mutaan, satulalaukut ja kengät myös. Kone höyrysi kun vesipisarat roiskuivat sen pinnalle. Sateella kiva ajaa. Ajoasu ei päästä vettä läpi, visiiri huurtuu ja kun sen avaa, pisarat satuttavat naamaa. Tippetippetiptap.

Puolenpäivän jälkeen pysähdyin levähdyspaikan risteykseen. Olin huomannut että Pasi oli jäänyt jälkeen minusta. Odotin aikani, vettä satoi nyt kovemmin, halusin pidätellä sadetta jossain ja ottaa kupin kahvia. Tiesin että läpikastuessaan nahkasaappaani eivät kuivuisi vähään aikaan. Pasi saapui, oli laittanut saappaisiinsa sadesuojat. Ajoimme parkkipaikalle, kahvila oli rakennettu niemeen koivujen keskelle, näytti ihan jonkun kesämökiltä. Tottakai, olihan se turisteille houkuttelevampi.

Pasin tuleminen

Hirsimökissä kanta-asiakkaat joivat lonkeroa, pitivät meteliä. Asetuimme tuvan keskelle kahveinemme. Kahvilan emäntä kirosi velaksi haluavia asiakkaitaan, kysyi sitten mistä olemme. Sanoi asuneensa myöskin Helsingissä, nyt asettuneen tänne maantienvarteen pitämään ohikulkijoille kahvilaa. Asunto Varkaudessa, mutta asuu kesämökillään etsien yksinkertaisempaa elämää. Kiertänyt maailmalla, kertoi menneistä aviomiehistä, tyttärestään Lontoosta ja siitä että koittaa joskus aika paikoilleen jäädä, mutta kieltäytyen asumasta kaupungissa enää. Lonkeron ystävät tulivat kertomaan moottoripyöristään mitä heillä ollut ja kuinka m-pyörät olivat aidompia silloin joskus 70-luvulla. Lähtivät sitten yksitellen sateeseen kävellen tien suuntaan. Tuntui kuin olisimme istuneet jonkinlaisessa vastaanotossa, ihmisiä tulee ja lähtee. Jokainen kertoo jotain, oman pikku tarinansa.

Ikäisemme varkautelaisjannu astui sisään ja kertoi kysymättä, että oli menossa Savonlinnaan katsomaan Keltaisen Pörssin ilmoituksen perusteella myytävää autoa. Oli siitä kovin innoissaan, hänen vanha Escortti kun ei enää kauaa jaksaisi. Ihailtavaa, että täällä ihmiset ovat erilaisempia, siis avoimempia. Suunsa voi avata, vaikkei mitään sen kummempaa kerrottavaa olisikaan. Tuntemattomille puhuminen voi olla vaikeaa, pelkäämme toistemme reaktiota, jos emme saisikaan hyväksyntää. Tällainen ympäristö, tämä ohikulkupaikka antaa siihen tilaisuuden. Relax!

Nastaa ois perustaa tällainen kahvila tienvarten joskus, sitten vaikka joskus kun eläkkeelle jää. Ei mikään huoltoasemaketjun simpukka, vaan tämän kaltainen aito, kodikas pysähdyspaikka kulkijoille. Vieraskirja nurkkaan ja tilava parkkipaikka yhdistelmäajoneuvoillekin. Muutama joutilas ex-maajussi vanhapoika kaljapalkalla kertomaan juttuja pysähtyjille. Helsingin tuntumassa tämä tuskin toimisi, vaan juuri jossain tällaisessa kaukaisessa paikassa. Turistit Saksastakin vedetään mukaan keskusteluun, jokaisen mielipide tärkeä.

Sade hiljeni ja Pasi halusi jatkaa matkaa. Johan siellä tunti vierähti, myönnyin vaikkei kellolla pitäisi olla merkitystä tänä viikonloppuna. Laitoin kypärähupun päähän tuvassa ja vihjasin Pasille kuuluvasti, että lähdetääs sinne pankkikeikalle Varkauteen. Naamat jäivät verannalle seuraamaan lähtöämme. Kiva kun täällä jotain tapahtuu. Takas paanalle vamos.

Thoughts in time and out of season The Hitchhiker stood by the side of the road

and leveled his thumb in the calm calculus of reason.

Hi, how you doin’? I just got back in town…. I was out on the desert for a while…

"Riders on the storm, into this world we’re thrown.

There is a killer on the road, his brain is squirning like a toad.".

I don’t know how to tell you, but, ah, I killed somebady. It’s no big deal, ya know.

"If you give this man a ride, sweet family will die".

Liftareita ei ollut tienvarressa, ei hyviä eikä pahoja. Morrisonin runoilu pyöri päässäni aikani, sitten kalmaiset ajatukset jäivät. Joku oli keksinyt tienvarteen paikan ja rakennuksen nimeltä "Järvi-Suomen keskipiste". Just joo. Jonkinlainen kongressikeskus missä epämukavat penkit tai sitten ylikallis turistipyydys kivinäyttelyineen. Minulle jonkun kunnanisän idea lypsää rahaa tälläkin idealla. Kaasua lisää tällaisten kohdalla.

Varkauden tarkoitus. Kahvilanemäntä sanoi aikaisemmin, että täällä oli kokonainen kerrostalo asumatta ja nuorten väestöliike olisi voimakasta täältä ulos. Epäilemättä. Emme edes löytäneet jäätelökioskia tai selvää keskustaa aikamme kaupunkipahasessa pyörittyämme. Tuntuu että tämä kaupunki on olemassa vain siksi, että sieltä pitää päästä pois. Tehdas työllisti joskus, nyt senkin merkitys on vähenemään päin. Ehkä Suomen tylsin paikka vaikken Pieksämäellä ole käynytkään. Tännehän sopisi joku pakolaisyhdyskunta ihan hyvin tai jos tämäkään kelpaisi heille. Jätimme kaupunkiin rahaa bensatankillisen verran, vai menivätkö nekin ylikansalliselle yhtiölle? Liikennevalot eivät noteeranneet meitä, emmekä meinanneet löytää kaupungista ulos, täällä oli vähän tunkkaista käydä. Matkan pohjoisin kohta oli saavutettu, muuta merkittävää siinä ei meille ollutkaan. Ehkä joku väestöliikkeiden tutkija tekisi tästä tyhjästä mielenkiintoisen artikkelin, me emme jäneet Suomen ikääntyvien ja tyhjenevien asuinpaikkojen kohtaloa tutkimaan.

Ei sadellut enää, raikas ilma leijui ympärillä. Kartta kertoi, että saavuimme lossille kohta. Varmaan Suomen viimeisimpiä. Minun kuvani eivät sieltä onnistuneet, ehkä tähän se Pasin ottama tai sitten liittää sen omaan kertomukseensa… vai tuliko sitä skannattua ollenkaan. Odotimme lossia 10 minuuttia, kunnes paatti lipui paikalle. Ei hassumpi jobi lossikuskilla, vaihteleva ja jännittävä työympäristö. Minä varmaan hänenä harkitsisin vapautta lähteä seilailemaan vähän muuallekin, varmaan tympii seilata samaa väliä neljäkymmentä kertaa päivässä. Pääsisi ainakin lööppeihin ja lossikuskin henkinen elämä tulisi julki. Paatilla myös savolaisseurue hassuine murteineen, kysyi mistä kaukaa ja tarjoutui ottamaan meistä kuvan. Poseerausta, n-y-t nyt. Cheeeeeeeese.

Herrat kaksipyöräisineen ennen lossia

Keskiaikainen linna vasemmalla, kun saavuimme vesistöä ylittävälle sillalle. Mikäkumma? Olavinlinna tietenkin. Ajoimme halki keskustan, etsimme tien linnan lähistölle. Pyörät parkkiin siihen kohtaan mihin ei saanut pysäköidä. Pysäköintiongelmat eivät yleensäkään rassaa moottoripyöräilijää, vapaa sopukka löytyy useasti helposti. Pasi tiesi kuvauspaikat, oppineena edellisreissultaan. Täytyi vain pitää katsekontakti pyöriimme ja tavaroihimme. Nappasin kuvan joka ei sitten myöhemmin onnistunut. Linna oli suljettu, vaikka oli Savonlinnan filmifestivaalit meneillään siellä. Olisi ollut hauska käväistä sisällä linnassa. Olen aina pitänyt linnojen tunnelmasta, kuin askel toiseen aikakauteen. Ilkan kanssa ehdimme jo kierrellä Suomen linnoja menneinä kesinä, hyvin aidot fiilikset sain Raaseporin rauniolinnasta viimekesältä. Turun linna oli vähän snobahtava… Hämeenlinnan nurkillakin kävimme, emme päässet porttia pidemmäksi, Suomenlinnan tunnelit vielä tutkimatta. Ajattelin täällä menneitä vuosisatoja ja tämänkin linnan kukoistusaikaa. Nämä nyt jäänteitä menneitä, meidän pyramidimme, vaikkeivat osoitakaan Orionin tähtikuvioon. Mutta se onkin ihan toinen juttu.

Nälkä, suolenmukkas kurnaa. Olin ehdottanut aikaisemmin Padelle, että söisimme kiinalaisessa. Kaikkiruokaisena kaikkikäy-miehenä se hänelle tietty passasi. Uskoimme, että kyllähän tästä Savon orientoitumasta sellainen löytyisi, edes yksi. Sehän meille riittäisi. Mäkkäri ja pizzapaikat vilisivät ohitse, pihvit tai kebabit eivät kelvanneet minulle. Ei nyt mitään romuruakaa. Kinkkiruuassa on se hyvä puoli, että sitä saa yleensä tarpeeksi, se on maukasta ja edullista. Opiskelijaruokakulinaristin edellytykset siis täyttyvät, vähän niinkuin silloin viimekerralla Madridissa. Keisarin Puisto oli kunniakkaasti paikan nimi. Pyöriin (kuormaan) näköyhteys ja topparoikka terassille parkkiin. Muovituolit toki veivät kiinalaisen fiiliksen pois, ravintola sisältä oli kyllä viehättävä. Viereiselle penkille kasa päällysvaatteita, aurinko paistoi aika lämpimästi. Varmaan koko perhe siellä töissä. Kiinansavolaisia, olivat tulleet tänne 8 vuotta sitten, muori tiesi kertoa. Ravinteli pystyyn ja voilá. Täällä ollaan eikä pois lähetä, ilmoitti tarjoilijana toiminut rouvashenkilö huonnovalla suomella. Listalta ananaskanaa chilikastikkeella. Söimme hyvin, vaan emme ihan niin edullisesti kun olisin odottanut. Missä olivat ne kaksi muuta pientä annosta ja friteeratut banaanit. Ober, mag ik de rekening van U? Teimme vielä johtopäätöksen että rahavirrat kulkevat osittain ohi verottajan, kun emme kassakonekuittia saaneet. Mutta eihän se ole meidän ongelma, suljemme silmämme, maailmassa kamalampiakin rötöksiä, ja kiitämme. Dank u wel. Vanhempi veli tai isäukko jäi tupakkansa kanssa katselemaan lähtöämme. Mietin, ovatpahan kiinalaiset maailmankolkkaan asettuneet. Hyvähän, jos onnellisia ovat ja hyvät ruuat laittoivat.

Jätskiä. No sitä piti saada. Kippari löytyi nyt helpommin kuin neutronipommin jälkeisessä Varkaudessa. Heitimme sitä ennen edustavan kruisailun Saviksen rantabulevardilla. Jädeluukku oli auki vaan kesätyöntekijää ei näkynyt. Kumma, olin jo itse siirtymässä puikkoihin, kun tyttö juoksee naapuriterassin puolelta, autotien poikki Valiokioskiin sisään. Selvisi, että pimu tekee duunia samanaikaisesti kahdessa pisteessä, laskee kaljaa terassilla ja pyörittää jädepallot tunkkuisessa kioskissaan 50 metrin päässä. Siinäpä savolainen esimerkki joustavan tai oppivan organisaation opeista. Hyvä, hyvä, entäpä sitten kun molemmissa on jonoa? Kumpi onkaan priorinen työkohde? Ratkaiseeko kate vaiko asiakassuhteet? Onko kesäheijarin omilla fiiliksillä mitään merkitystä? Tyttö näytti kovin kypsältä tuohon hommaansa, joten päätin olla kysymättä näitä ja keskityin mangomelonin ahmimiseen. Vesitaso nosti rahakkaita Savonlinnan ylle katsomaan järvimaisemaa lintuperspektiivistä. Nostimme kytkintä ja näytimme perävaloa Savonlinnalle. Ajoimme aluksi kohti väärää ulosajotietä, joku mämmelö halusi kilpailla kanssani liikennevaloissa. Annoin karvanoppatyypin mennä elvistelemään edellä erikoisvanteineen. Itseasiassa ihan viehättävä paikka, mutta mitenköhän saisin siellä aikani kulumaan pitemmän päälle. Mangomeloniinkin kyllästyy.

Oikeastaan yhtä soittoa sitten Punkaharjulle. Esso-tiikeriä tankkiin ja ekstaasi kierros Punkaharjun kulttuurimaisemalla, sinne johti oma tiensä valtaväylältä. Komeata oli. Varmaan joskus pienenä täällä Taunuksella ajeltiin, mutta tämä nyt, vaikutuksen luonto minuun teki. Harju nousi järvestä, männyt molemmin puolin kapeaa asfalttitietä tarjosivat palan kauneinta Suomea. Valokuvat eivät tätäkään pystyneet vangitsemaan. Okei, haltijoissani olin, annoin Viragon rullata pienellä nopeudella eteenpäin, katselen alhaalla sinertävää vettä. Auton hiljensivät myös, mutta sieltä katsottuna tämä ei tekisi samaa vaikutusta kuin mitä moottoripyörän sarvista. Matkamme kohokohtia, kesän parhaita fiiliksiä. Vautsi vau - hektinen kuva seuraavalla sivulla.

Kaksi moottoripyörää rullasi Punkaharjun leirintäalueelle. Paikkaa reunustivat turhamaiset lasten peuhumaa ja vesipuisto. Toinen motoristeista asteli receptioniin, toinen jäi vaiteliaana istumaan mustan pyöränsä päälle. Pitkän matkan he olivat tulleet, sen huomasi. Mutaisina ja hyvin väsyneen näköisinä. Ensimmäinen palasi pyöränsä luokse, nyökkäsi, kiinnitti kypäränsä, toinen nosti sen kuormansa päälle pitäen ainoastaan huppua päässään käärien sen otsalle. Musta pyörä takana, he ajoivat määrätietoisesti telttapaikoille. Alueella oli telttoja harvakseltaan, jokunen lapsiperhe pyöri lähempänä rantaa, kukaan heistä ei sen koommin reagoinut moottoripyörien saapumiseen. Ilta alkoi tummua, varjot pidetä. Lokki kirkui jossain, moottorit sammuivat hiljaisuuteen. Oli leiriytymisen aika.

Ei se niin helppoa ollut. Kauan he siellä kiertelivät, potkivat maata, katselivat ylös puihin. Ikäänkuin paikalla olisi ollut jotain merkitystä. Katsoivat tuuleen, tulkiten toistensa sanoja, he siirsivät vielä kerran koneitaan, maa oli sateen jälkeen kostea, levittivät pressuntapaisen ja asettuivat aloilleen. Nylonteltta kohosi nopeasti, varusteita oli levitelty pitkin lähiympäristöä. Ajoneuvot paljastivat nyt oikeat piirteensä, kun tavarapaljous oli otettu alas. Toinen kaveruksista näpräili matkapuhelintaan ja toinen, hetken neuvoteltuaan, lähti kävelemään kohti huoltorakennusta. Läpi männikön, yli kallion ja ohitse lomamökkien. Tämän kaiken valossa hän ymmärsi palkita myösmatkakumppaninsa oluella ja makkaralla. Hymyiltyään kassaneidille, kiitti ja katosi oven suusta. Jokunen ystävä ehkä maailmalla odotti, postikortit Englantiin ja Espanjaan jäivät pöydällä olevaan laatikkoon.

Jotain oli tapahtumassa, miehet asettuivat grillikatokseen, töhrien vihkoonsa kirjoituksia ja karttoja paikoista, jotka eivät tulleet näillä maanteillä vastaan. Ilta vaihtui yöksi - se yö ei ollut pimeä päivä. Kuun hopea loisti valaisten jylhän taivaan. Toinen katsoi tähtiin yrittäen arvioida matkaa. Siemailivat likööriä, puhuivat etäisellä murteella. Jostain Etelä-Suomesta, epäilemättä. Joivat olutta, toisenkin pullon. Makkarat kypsyivät, ihmiset poistuivat telttoihinsa ja lopulta he jäivät siihen keskenään. Kello saattoi olla lähemmäs puolta yötä tai mitäpä sillä olisi kesälauantaina merkitystä. Aika oli meissä itsessämme eikä kellotaulussa. Epäilemättä he olivat lähempänä oikeampaa totuutta. He eivät siitä puhuneet, vaikka sen ymmärsivät. Toiset saattoivat olla äänekkäämpiä, mutta kauempana totuudesta.

Heräsin unesta kännykän huutoon. Kimmo taivalsi Lahden katuja, kysyen minnepäin kannattaa mennä ja mikä meillä meininki. Totesin Punkaharjun läsnäolon ja makuupussin ahtaat fiilikset. Olin puutua, teltta oli liian lyhyt minulle. Taistelin kuitenkin aamuun asti, yrittäen muistaa seuraavan päivän tärkeyden.

Heräsin jo ennen herätyskelloa. Uni oli ollut katkonaista, hyvää nukkuma-asentoa oli ollut vaikea löytää. Vaatepino, jonka olin muotoillut tyynykseni, oli levinnyt. Olo oli hikinen. Kaipasin suihkua. Pasikin heräsi, etsi lasinsa ja sammutti herätyskellon.

Yöllä ei ollut satanut, mutta maa oli kostea ja aamukaste tiivistynyt moottoripyörän tankin päälle. Tiesin Saimaan veden olevan kylmää, mutta pidin ajatusta aamu-uinnista tärkeänä, sain Pasin houkuteltua mukaan. Itseasiassa vesi oli helvetin kylmää, eikä se siellä ollessa lämmennyt lainkaan. Tein kuitenkin jotakin mahdotonta, pulahdin veteen, varpaita rupesi palelemaan, uin silti vielä toisen kierroksen, mutta sitten äkkiä pois. Pasi heitti muutaman rundin vielä vedessä. Mulle riitti, vaan kieltämättä heräsin. Grrr.

Aamupalat veisteltiin kanttiinin antimista, purimme leirin, otimme varusteemme ja pakkasimme pyörät niinkuin eilenkin. Otimme kartalta suunnan kohti Lappeenrantaa, Pasi ehdotti koukkaamista itärajan tuntumaan pikku teitä. Okei, tulen perässä. Lähdimme mainittavia jälkiä jättämättä, sade kohta huuhtoisi renkaanjäljet hietikolta.

Ajoimme Punkaharjun näkymät lävitse vielä kerran, nyt toisesta suunnasta, niinkuin silloin ennenkin. Tämä on maisema, jota ei koskaan opi, johon ei koskaan väsy. Pidän siitä kovin, luonnonmuodot kiehtovat. Oikeastaan joo, minusta piti jossain vaiheessa tulla maantieteilijä. Yliopisto ei silloin vain katsonut minulla olevan kykyjä siihen riittävästi. Pidän karttojen tutkimisesta, löytöretkistä, mittailen matkoja, etäisyyksiä, kyseenalaistan ihmisen ja luonnon tasapainoa etsien siihen syitä. Paikoista missä olen matkoillani kierrellyt, haluan aina ottaa kartankin muistoksi. Löydän itseni kirjastosta selaamassa karttakirjaa tai ripustamassa kaupungin pohjapiirrosta työhuoneeni seinälle. Kartat kaukaisista, eristyneistä maankolkista viehättävät. Vanhat ja uudet, merivirrat ja tuulet. Taivaankannen valojen karttoja olen tutkinut, niin Marsin kuin Kuunkin. Kartat luovat järjestystä, näyttävät Tien, ne vihjaavat kiinnostavista paikoista antaen niille raamit, mutta eivät valoita niiden totuutta. Sitä etsien, olemme taas matkalla, kohti uutta, meidän silmiltämme vielä näkemättä olevaa. Totuus ei ole kirjoissa, se on itse löydettävä.

Punkaharjun varjossa

Kantatie osuu Venäjän rajan pintaan, näemme jokusen vartiotornin. Juna ajaa vierelleni, kiihdytän ja koetan pysyä sen nopeudessa. Helpompi sen on kovempaa päästellä, edessä sillä on tuttu ja turvallinen väylä.

Matkailijoiden iloksi kuvanveistäjä oli pystyttänyt tien varteen patsaspuiston. Ajoimme siitä ensiksi lujaa ohitse, jäin miettimään, että mikähän tuossa vilahti, autojakin oli parkkeerattu molemmin puolin tietä. Vetäytyminen tieltä, neuvottelu Pasin kanssa ja U-käännös takaisin.

Astumme tien varresta sisään patsaspuistoon. Hahmot olivat asetettu vieri viereen polun varteen. Kivestä kasvot tehty, puutarhan hahmot heijastivat kansansatujen hahmoja, ehkä suurin osa olennoista sai fyysisen muotonsa ensikertaa täällä. Niistä ilmeni kauhua raivoa ja tuskaa, sekä osasta myöskin viattomuutta. Kaiutin pauhasi mollivoittoista klassista musiikkia jostain oksistosta. Erikoinen tunnelma, osa hahmoista tuntui tuijottavan lävitseni kivisin silmin, osa jäi persoonattomiksi olennoiksi, jotka saattoivat muuttaa luonnettaan, jos ilta olisi ollut kääntymässä nyt yöksi ja varjojen pidetessä odottaen oikeaa hetkeä. Tyynet ja suljetut kasvot piilottaisivat kirkuvan hirviön. Hahmot kielivät tämän metsäkansan muinaisesta ajattelusta, niistä ruumiillistumista, jotka yrittivät selittää hyvää ja pahaa tuoden silloiseen maailmankatsomukseen järjestystä. Sitten muuttuneet saduksi tai runonlausujan kirjoituksiksi. Olennot puhuivat ja yritin kuunnella.

Kun myrskytuuli soittaa kallioilla luista kannelta, savesta sinut teen, kivestä sinut uneksin.

Päivät on työtä ja niin myös yöt painia kanssa enkelten, jotka tulevasta pimeästä kutsumatta, nauraen.

Aidatulla metsäaukiolla, joukko alastomia patsaita harjoitti voimistelua. Tungos, suljettu tila ja luonnottomat asennot kuvasivat enemmänkin infernaalista kidutus tilannetta kuin liikunnallista aamuvoimistelu hetkeä.

Pyörien kieppuen parkuen nauravat

Mukaansa raastavat tanssien hulluuden

Laulaen painien ilkkuen pilkaten…. Raivosta itkien raahautuen.

Vieraskirjaan merkintä, harjoittelimme uusia kuvakulmia ja lähdimme kohti etelän valoja jättäen metsähenget taaksemme vai olivatko ne sittenkin läsnä kaukana tietoisuudestamme. Maailmassa mikä oli meille outo, vieras ja tuntematon. Mutta eihän tällainen primitiivisyys sopisi ajattelumaailmaamme, sehän olisi mielipuolisuutta, jota vastaan tulla taistella. Siksi meillä on tämä aidattu alue ja hyväntahtoiset vartijat sen portilla.

Käännyimme kantatieltä vasemmalle, lähemmäs itärajaa. Pilvet valmistautuivat satamaan taas. Tie muuttui mutkaiseksi ja mäkiseksi. Alkoi satamaan oikein kunnolla, ukkonen jyrähti jossain. Pidimme tasaista vauhtia yllä, ei ollut syytä pysähtyä. Joskus on vain hyväksyttävä vallitseva tilanne ja jatkettava olosuhteista huolimatta. Ikäänkuin suljettava itsensä ulkopuoliselta ja keskittyä olennaiseen. Muutoin matkamme ei edistyisi:

Jos vaeltaisin vain poutapäivinä en koskaan pääsisi perille.

Tie teki noin kymmenen kilometrin lenkin Karjalan metsiin johtaen meidät takaisin valtatielle. Bensatankki huusi täydennystä ja samoin vatsamme. Oli iltapäivän alkutunnit. Purin hammasta ja antauduin kaatosateelle. Osa moottoripyöräilyn luontoa, sekin on vain hyväksyttävä ja varauduttava. Se mikä usein nähdään negatiivisena, niinkuin sade, on minulle väline antamaan lisäarvoa sen vastakohdalle: arvostukseni auringonpaistetta kohtaan kasvoi. Hyvin usein aurinkoisia hetkiä pitää itsestään selvyytenä, mutta niiden merkitys on suurempi koettua ja hyväksyttyä ensin synkkyyden. Sen vastakohdan. Kait se on niin monessa muussakin asiassa.

Pasin suojausstrategiaa

Lappeenranta. Kesoil ja pyörät sadekatoksen alle. Olimme kokeneet, että tällaiset ukkoskuurot eivät kauaa kestä. Päätimme antaa tämän pilven lipua ylitse ja pitää päivällistauon ja antaa märkien vaatteiden kuivahtaa.

Vieraassa kaupungissa, säiden hylkääminä, he istuivat siellä edelleen. Päivällisensä he olivat lopettaneet jo aikoja sitten. Kahvikupissa oli toisella vielä tilkka jäljellä, sekin jäähtynyt. Pilven reuna työntyi kaupungin ylle, mutta näytti pysähtyneen siihen, sade ei tauonnut. Toinen miehistä katsahti ulos, katseli bensapumpuilta päin virtaavaa öljyvanaa. Toinen asetteli ajohanskojaan ikkunan alle patterille kuivumaan, kurottautuen pöydälle levitettyjen karttojen ylitse. He puhuivat ilmansuunnista, tiestä jota seurata ja että matka olisi vielä pitkä. Aikaa oli rajoitetusti, oli iltapäivää. He vilkaisivat kelloaan, kääntelivät varusteitaan. Toinen nousi, käveli sukkasiltaan kadoten nurkan taakse, toinen kirjoitteli muistiinpanoja vihkoonsa. Se mikä oli hetkeä heille nyt, tulisi se löytämään suuremman arvonsa myöhemmin.

Ajan päästä he pukivat varusteensa päälle. Viereisen pöydän nuorisojoukko katseli heitä välittävän heistä sen suuremmin. Heidän roikkumisensa siellä oli kuitenkin yhdentekevää, samalla tavoin meidän heille siellä.

Sade kasteli vielä. Ulkona katoksen alla toinen motoristeista käänteli valokuvia, huomasi niiden kastuneen. Kuivatteli paperilla, laittoi huolella kaiken takaisin näyttäen kuitenkin huolestuneelta. Toinen laittoi huivin kaulaansa, tarkisti varustuksensa, oli valmis jatkamaan kohti seuraavaa suuntaa heti kun kumppaninsa olisi valmis. Kaksi moottoripyörää kääntyi takaisin tielle tihkusateessa laittaen vilkun päälle Imatran risteyksessä.

Matka ei ollut pitkä, laskeudumme moottoritieltä ja seuraamme tietä Imatrankoski-kyltin osoittamaan suuntaan. Suunnaton vesiväylä oikealla puolella jätämme Imatran kaupungin taaksemme. Saavumme IVO:n voimalaitokselle, parkkeeraamme pyörät hollantilaisen asuntoauton kupeeseen. Pienen kuorma-auton kokoinen, vieressä toinen, seurue löytyi muistomerkkiä ihailemasta. Kävelemme rehevän metsikön läpi ja kiipeämme kallioiselle kielekkeelle. Imatrankosken uoma. Valtava pato pitää vesimassat loitolla, insinöörit ovat rakentaneet uuden uoman voimalaitoksineen viereen. Tähän alkuperäiseen lasketaan vain pieniä määriä vettä,

pari kertaa vuodessa enemmän heijastamaan sitä mitä minkälainen virtaus tässä joskus oli. Tästä Saimaa joskus murtunut harjun läpi alavammille seuduille. Uoma oli täynnä kivilohkareita, sortumavaara reunoilla. Vaikuttava paikka.
 
 

Imatran voimaa
 
 

Takaisin voimalaitokselle. Vesimassat ohjataan altaaseen, josta ne päästetään turbiinien läpi takaisin vapauteen. Minulla herää ihailu tällaisia rakennelmia kohtaan, toisaalta ne ovat keinoja hallita luontoa, valjastaa se ihmisen käyttöön. Valitse energiantuotannosta useasta huonosta vaihtoehdosta, tämä sitten kuitenkin osoitus puhtaammasta valinnasta. Sisällä voimalaitoksessa tietoa virtauksista ja tehoista. Neljä valtavaa turbiinia pyörittää sähköä. Turbiinihalli steriili, 50 ja 60-luvun tekniikkaa vielä osittain.

Patosivat tämän joen, kun olin vielä pieni.

Pieni pieni syntymätön, piste solujen saatossa.

Virtaan alkuvesien heittäydyn ja kuljen, aina virran mukaan, alas vesiin lämpimiin, kohtuun merten vanhain, kehtoon vuoksien . .. Eikä padottua tätä vettä saa.

Luona hiljaisten koskien, kosken voimaa vastaan. Jos kohta varjot lankee, lankee ne että valo näkyisi.

A.W Yrjänä olisi voinut saada edellisen inspiraationsa täältä, todennäköisemmin kuitenkin omasta erikoisesta metaforisesta ajatusmaailmastaan. Jäämme katsomaan lasku-uomaa, voimalan alajuoksulle. Korkeuseroa on tässä kymmeniä metrejä, Imatran joki jatkaa kulkuaan kohtaakseen vielä useamman voimalan. Meillä vielä matkaa, etsimme tien kohti Vaalimaata. Sade alkaa taas. Ropisee asfaltille, takarengas heittää veden tien pinnasta. Pasi kaartaa edelle, tutkimme karttaa, otamme suunnan. Käännän pitkille valoille näkyvyyden parantamiseksi.

Oikeastaan hyvä fiilis, varusteet pitää, mutta kengät ovat taas märät. En välitä, sade epäolennaista, todellinen valheellista? Oleellinen tässä vaellus eteenpäin vai lopulta onko tässä kyse sisäinen vaellus, jossa mikään vastaus ei ole lopullinen, sillä kaikki saattaa muuttua joka askeleen, kilometrin jälkeen, eikä missään vaiheessa voi pysähtyä.

Vaalimaa ja Euroopan Unionin raja. Tästä en pääse pidemmälle itäänpäin. Ajattelen matkaani Moskovaan, muistelen Viipurin ja Pietarin rumia elementtitaloja joita silloin katselimme junan ikkunasta. Tämä todellisuus nyt taas lähempänä, tässä elintasokuilun reunalla. Liikenne kova rajan yli, kuorma-autot kiihdyttävät päästyään Suomen puolelle. Jätämme väliin ison ostoskeskuksen, joka rakennettu rajan tuntumaan.

Käynti jää nopeaksi, paikka enemmän symbolinen, liitymme takaisin liikennevirtaan. Pasi ehdottaa käyntiä Suomen kaakkoisimmassa kolkassa, navigoimme kartasta. Tietää noin parinkymmenen kilometrin koukkausta. Ei haittaa, suunta sinne.

Rajat?!

Ketään ei näy. Kylätie on hiljainen. Oikealla suljettu kauppa, traktori parkkeerattu Osuuspankin taakse. Tämä kylä on kovin vaitonainen tänä sunnuntaina, niinkuin oli varmaan viikollakin. Ajamme tämän unohdetun, nuorison hylkäämän minulle nimettömäksi jääneen suurvallan varjossa olevan kylän halki. Tie kapenee, johtaa rajavartiolaitoksen kiinteistölle. Parkkipaikka ja rajakyltti, jonka takana meren poukama, vastarannalla naapurivaltio. Pari valokuvaa, joista toinen pääsee komistamaan tämän teoksen kansilehteä.

Tästä Helsinkiin ehkä vähän päälle parisataa kilometriä, etupyörä kääntyy kohti länttä, ajamme kilpaa auringonlaskun kanssa. Laskevan auringon valossa meidän ongelmamme tuntuvat pieniltä, ainakin hetken.

Valittu tie Haminaan pieni ja mutkainen. Ihanteellista ajotietä, nopeus pysyy 70 – 90 km/h. Ajoviima yrittää kuivattaa vaatteita, auringonsäteet höyrystävät vettä vaatteistani. Ajattelen tulevia matkojani ja että olisi nyt taas lähdettävä kauemmaksi löytääkseen taas jotain uutta.

Kello kutakuinkin kuusi ja saavumme Haminaan. Kotkan päätimme sivuttaa nyt kiireen vuoksi, olisi ehdittävä Helsinkiin ennen väsymystä. Kävimme täällä Haminassa aikaisemmin Ilen kanssa sekä ajokomennuksella maastokuorma-autoilla. Sotilaskoti sai tällä kertaa jäädä, kahvipiste löytyi kaupungin ympyräkatujen keskeltä. Vanhan Raatihuoneen värinää, olimme viimeisiä asiakkaita ennen sulkemista. Kuva paikasta ikuistui jälkipolville. Levittelin märkiä varusteitani pitkin terassia ja soitin Mikkikselle ja mutsille, että hengissä ollaan ja matkaa jatkuisi vielä pari tuntia.

Haminan ylpeyttä

Vaelluksemme lopputunteina tuntui tietysti tiettyä haikeutta. Vaikka väsymyksen takia haluaisi jo jäädä pysähtyä, purkaa varusteet päältä ja levähtää, sitä mietti kuitenkin tämän hetken katoavaisuutta. Tämä oli kesän viimeinen ja ainoaksi jäänyt pitempi ajoreissu. Kohta syksy pakottaisi palaamaan muuhun, jättämään taas tämän taakseen. Ajokausi jatkuisi vielä Pasilla ja niin minullakin vielä vaan ainoastaan kolmisen viikkoa. Ajot jäisivät vain pikkuralliksi Helsingissä ehtimättä paneutua itse asiaan - moottoripyörällä ajamisen ihanuuteen. Suunnitelmat pidemmistä matkoista olivat yhtenään mielessä, ehkä ensi kesänä. Aina vaan kauemmaksi ja pitemmäksi aikaa. Tai sitten tilaisuutta ei vaan tule. Ehkäpä tämä oli se tilaisuus. Nyt se ainakin käytettiin hyvällä tavalla.

Nobody on the road, nobody on the beach.
I feel it in the air, the sun was out of reach.
Empty lake, empty street, the sun goes down alone.
After the all, the summer has gone.

Koleus ja epämukavuus hiipi ajopukuni sisällä. Moottori pätki, veden päästyä polttoaineen sekaan. Köh köh. Yammu ei ottanut kierroksia, vauhti hiljeni, annoin rullata alamäessä ja koetin kaasutella. Kengurubensaa. Kierrokset palasivat hetkuusen päästä. Porvoon moottoritiellä sunnuntairuuhkassa pujottelimme autojonojen välissä. Etenimme autoja nopeammin. He saivat kuunnella radiota, niitä kappaleita joita olivat kuulleet monta kertaa aikaisemmin, me saimme kastua ja nähdä sateenkaaren ikkunalasin sitä vääristämättä.

Se paljastuu tuhat kertaa ja lyö todellisuuksien rajat antavat myöten

Auringonlaskun kajossa se paljastuu kuinka kauas on tunnetut seudut jääneet.

Vaikka Porvoo oli jo tältä kesältä koettu palasin sinne taas. Muutamaa viikkoa aikaisemmin olimme täällä Tiian synttäreillä. Pikku tyrät päällä tottakai. Samainen kuppila vilahti ohitsemme minne meitä ei silloin päästetty sisään ulkoisen olemuksemme takia. Sai mennä ohitse vaan. Rullasimme Porvoon bulevardia alas kohti jokea. Käännyimme oikealle Vanhaan kaupunkiin, ajoimme korttelin verran ja ajattelimme vielä nappasta jokusen valokuvan täältä. Kovin pitkälle ei saanut motskareilla kylään ajaa, tunnollisesti parkkeerasimme pyörät kunnioittaen tämän harvinaislaatuisen kaupungin ilmapiiriä. Sommitellessamme kameraa Vanhan Porvoon puutalojen keskellä, miekkonen huusi meille jotain kahvilasta. En aluksi hiffannut mistä kyse, luulin aluksi ettei tähän saisi pysäköidä ja siitä motkottaisi. Ei, ystävällisessä hengessä tarjoutui ottamaan meistä kuvan. Asetuimme kaurismäkimäisesti portaille norkoilemaan. Tuloksena muuten ihan onnistunut kuva, vaikka vähän poseerausta. Taas, giddy up.

Who’s chopper is this?
It is Zed’s.
Who Zed?
Zed is dead. Zed is dead, babe.

Koska Zediä ei näkynyt, valokuvan otti kahvilassa työskentelävä tyyppi, kysyi mistä ollaan. Ei kovin kaukaa, mutta silti pitkän matkan takaa. Mittarissa kolotti jo viikonlopulta jo tuhat kilometriä. Hän pyysi sisällä tarjotakseen kahvit. Ei hänellä pula ollut asiakkaista, itseasiassa paikka osoittautui vähän trendikkäämmäksi. Univormut, heimovaatteet ja kampaukset?(?) Tai sitten Porvoon nuoriso on vähän diivampaa sakkia. Periaatteessa otan vastaan ilmaiset pullakahvit vastaan, vaikka sinänsä periaatteet rajaavat toimeliaisuutta ja avarakatseisuutta. Tässä tilanteessa en kyllä nähnyt ristiritaa mokoman väittämän kanssa. Ehkä helpompi taistella periaatteidensa vuoksi kuin elää niiden mukaan. Mainittakoon tässä etten pidä yllä monia periaatteita, on elettävä sen mukaan mikä parhaiten sillä hetkellä itsestään tuntuu eikä rakennettava elämää joustamattomiin malleihin jotka eivät sitten jossain toisenlaisessa tilanteessa pädekään. No se siitä, kahvi jäähtyy.

Pala Porvoota

Kulutimme aikaa jos toisenkin kahvikupillisen. Puhuimme moottoripyöräpäiväkirjan teosta. Että se tehtäisiin ajan kanssa syksyn kuluessa. Valokuvat jos saataisiin skannattua vielä ennen Hollantiin lähtöäni. Ehkä puoli tuntia kulutettuamme nousimme ja kiitimme. Pasi soittaa kotiin ja pyytää laittamaan saunan päälle. Yritän itsekin keretä saunavuoroomme Opastinsillalle ennen kymmentä.. ja tietysti uimaan hieromaan rasittuneita hartioitani. Uh, välillä ajaessa tuntuu kuin olisi vaatehenkari niskassa. Ihon alla. Tärinä myös tekee hyvää. Ei toki mitään sadomasokistista. Ajomukavuuden halu saa tietysti minut ajattelemaan suurempia pyöriä. Jonain päivänä Yamahan Diversion 900 voisi olla todellisuutta. Minulla, sitten joskus ollaan rikkaita. Oiva tilaisuus olisi Hollannista sellainen tuoda, mutta autovero on vielä ristiriidassa EU.n tavaroiden vapaan liikkumisen kanssa. Maksaisi mokoma puolet vähemmän Hollannissa, myymällä tämän Suomessa saisin uudemman ja isomman myyntihintaani vastaan sieltä. Barrikaadeille, muutoksen aika! No, onhan noita unelmia ja pitää ollakin.

He jättivät kylän sunnuntai-illan kadut taakseen. Kylätie oli hiljainen, tihkui vettä kun kaksi moottoripyörää suuntasi valtaväylälle. He eivät katsoneet taakse, menneisyyteen. Ei kaupunki heitä hyljeksinyt… se ennemminkin toivotti heidät tervetulleeksi takaisin. Aurinko paistoi vielä viimeisiä säteitään. Lepoa he kaipasivat, valitsivat silti vielä vanhan tien, vaikka se oli hitaampi. Lähteminen oli kai heillä verissään. Koti siellä missä heitä ymmärrettäisiin. Toinen matkalla vielä, jättänyt taas kaiken taakseen välittämättä siitä mitä omisti. Ei se tekisi häntä onnelliseksi, vaan totuus voisi löytyä vain etsimällä ja kokemalla.

Toinen kääntyi tienristeyksestä, toiselta käden heilautus ja kiihdytys kohti kaupungin valoja. Ajoi rampille, käänsi avainta, näki autotallin oven avautuvan ja käänsi pyöränsä sille tarkoitetulle paikalle niin kuin monta kertaa aikaisemminkin. Moottori hehkui, jäähtyi pikkuhiljaa, renkaanjäljet betonilattialta katosivat nopeammin.

Kotona taas. Mutta vain toistaiseksi, vai tunsiko hän sitä kodikseen ollenkaan?

Jonnekin ollaan edelleen ja aina matkalla, jonnekin tuntemattomaan.

Desiderider. Moottoripyöräilijän suunnannäyttäjä kartan lisäksi. Mukailtu alkuperäisestä. Siis siitä vuonna 1692 Baltimoren kirkosta löytyneestä.

Desiderider
 

Go swiftly amidst the noise and haste,
And remember what joy there may be in motorcycling.
As far as possible, without surrender,
Be on good terms with all dealers.

Twist your throttle quickly and quietly,
And listen for others,
Even the dull and ignorant cagers;
They too, have their rights to the road.

Avoid loud pipes and aggressive drivers,
They are vexations to the spirit.
If you ride with others,
You may become vain and bitter,

For there will always be faster and slower persons than yourself.
Enjoy your rides as well as planning them.
Keep interested in your own bike, however humble,
It is a real possession in the changing fortunes of time.

Exercise caution in your riding;
For the world is full of assholes.
But let this not blind you to what pleasure there is;

Many persons strive for excellent riding;
And everywhere life is full of good riding experiences.

Be yourself.

Especially do not feign affection for other bikes.

Neither be cynical about other bikes;
For in the face of all cages and accidents

They are as perennial as the grass.

Take kindly the counsel of years,

Gracefully surrendering the rashness of youth.
Nurture good riding skills to shield you in sudden misfortune.

But do not distress yourself with imagined problems.

Many fears are born of fatigue and loneliness.

Beyond an overpowering desire to ride,
Be gentle with yourself.
You are a child of the universe,
No less than the trees and the stars;
You have a right to be here and out on the road.

And whether or not it is clear to you,
No doubt the road is winding as it should.

Therefore be at peace with your ideal bike,
Whatever you conceive it to be,

And whatever your labours and aspirations,
In the noisy confusion of bikes,

Keep peace in your soul.

With all its sham,
Drudgery and broken dreams,
It is still a beautiful experience to go riding.

Be careful.

Strive to be happy.

• Makuupussi
• Satulalaukut
• 3 kpl mustekala ja tonnikalaa
• Lusikkahaarukkayhdistelmä
• Reissumies
• Kamera + mustavalk.filmi
• Combact-kamera värifilmillä
• Muistiinpanovälineet äkkinäisille fiiliksille
• GSM-teknologiaa
• Työkalusarja kiipeliin
• Poolopaita
• Ajoasu univormuksi
• Ajohanskat
• Kypärä pitämään pääni
• Kypärähuppu rahannostoon
• Kauluspaita edustamaan
• Huivi cowboy-lookkiin
• Biker bootsit pitämään kastuneet jalat kylminä
• Samettifarkut puhelinseksiin
• Alusvaatekerta
• Leppoisat lenkkitossut
• Vaihtosukat
• Vaihto T-paita

• Shortsit ja trendikkäät uimahousut
• Aina märkä pyyhe
• Kampa, hammasharja
• Bailey’s kermalikööri (avattu)
• Lippalakki peittämään vantaa-kampausta
• Ultra cool aurinkolasit
• Korvatulppia desibeli valliksi
• Muovipusseja suojaksi sadetta vastaan
• Ajokortti + rekisteriote kiitos
• Pankkikortti, käteistä, lompakko
• Nenäliinoja vuodatukseen
• Xylitol purkkaa
• Jarrulevylukko josta vaan harmia
• Suomen tiekartta neuvomaan tietä

• Tankkilaukku
• Reppu
• Karttoja 3 kpl
• Mustekaloja
• 1 ylim. Hihna + kumihihna
• Kelloradio
• GSM + laturi
• Taskulamppu
• Kamera
• Aurinkolasit
• Ketjuspray

• Renkaanpaikkausspray
• Ilmastointiteippiä
• Korvatulpat
• Hammasharja
• Deodorantti + suihkushamppoo
• Parranajokone
• Laastareita
• Kampa + harja
• Lompakko
• Kalenteri
• Huulirasva
• Nenäliinoja
• Paskapaperia
• Kaulaliina
• Vaijerilukko
• Makuupussi
• Makuualusta
• 2 T-paitaa
• Kauluspaita
• Housut
• Verkkarit
• College paita
• Vaihtokalsarit
• Sukkia 3 paria
• Sandaalit
• Ajopuku
• Kypärä
• Ajohanskat
• Ajosaappaat
• Latexit kengille
• Poolopaita
• Shortsit uikkareiksi
• Kangasshortsit
• College shortsit
• Pyyhe



 

Friday / Saturday

Mustavalkofilmi 20,-
Värifilmi 10,-
I tankkaus Teboil Pasila 45,-
II tankkaus Esso Valkeala 48,-
III tankkaus Teboil Puumala 53,-
Suklaata 4,-
Siwa Puumala, lounas kai olla saan 10,-
Ansaitut pullakahvit, Puumala 10,-
Postikortteja ja merkkejä maailmalle 23,-
Dinner, kiinalaista Savonlinnassa 60,-
Jätskinhimoa 12,-
IV tankkaus Varkaus 40,-
Kahvit, Varkaus 6,-
V lisää löpöä Punkaharjulta 39,-
Kalja&olut addiktio camping alueella 19,-
Leirintäalueriistomaksu 40,-
Lisää postikorttimuodollisuuksia 10,-
Purkkaa jauhaessa 10,-

Total 459,-

Sunday

Aamupalaluksusta ja pullonpalautusta 3,-
VI kerta 49,-
Lounaaksi 45,-
Suklaata 5,-
Haminan kahvit 6,-
VII 95E lataus 42,-
Vielä VIII kerta tankkia täyteen Vallilassa 30,-

Total 180,-
Total total 639,-

Che Guevera, Ernesto: ’Moottoripyöräpäiväkirja’.
Hávamál: ’Viikinkien salaisuus’.
Morrison, Jim: ’The Hitchhiker ’ from An American Prayer
Priggs, Robert: ’Zen ja moottoripyörän kunnossapito’.
Thoreau, Henry: ’The Walking - Kävelemisen taito’.
Valkoinen, Tero: ’Sinulle jota en vielä tunne – etsimisen teema Aki Yrjänän rock-lyriikassa".
(Seminaarityö Helsingin Yliopiston yleisen kirjallisuustieteen laitokselle) - CMX tulkintaa siis.
Albert Hein’s Rode Huisvin.
Desiderata.
Singles club van Utrecht.
Suomirokkia ja Kaurismäkiä.
The dark and stormy nights of Uithof.
Yamaha XV 535.

Voilá! Hätäinen ruutupaperitöherrys matkareitistämme päätyi sittenkin skannattavaksi. Vaan moiset inspiraatiothan kannattaa aina ikuistaa.

One day, a philosopher was trying to kick-start his motorcycle. An artist approached him andasked, "Sir, the nature of the road is omnipresent, and there is no destination it does not reach. Why then, must you fuss with this infernal machine?"

The philosopher replied, "Although you understand that the road is omnipresent, you do not understand the meaning of its reaching all destinations."

"What is the meaning of its reaching all destinations?" asked the artist.

At that moment,
the motorcycle roared to life as the philosopher gave her one more kick.
He took off down the road and disappeared beyond the horizon. [